Geopark Challenge raportti – miten polkujuoksija pärjäsi seikkailukisassa?
Geopark Challenge oli taattua seikkailu-urheilua. Millään tehtävillä ei kikkailtu, vaan reitti piti selvittää jalalla, sekä laji- ja suunnistustaidoilla. Kokonaisuuden kannalta kaikista tärkeintä oli hyvä perusvauhti, sekä kurjuuden sietokyky. Miten kovan luokan polkujuoksija pärjää tälläisessa kisassa, ensimmäisessä seikkailukisassaan?
Minulla oli kunnia saada tutustuttaa kovan luokan ultramenijä lajin pariin. Juha Jumisko oli jo lähtökohtaisesti sinnikkyytensä ja kurjuudensietokykynsä todistanut. Lähtöasetelma oli erittäin herkullinen. Tiesin, että miedän fysiikka voi riittää korkeallekin, mutta samalla tiesin olevan myös monta haastetta.
Lue lisää: Seikkailu-urheilukisat 2022 – kisakalenteri >>>
Mitä uutta seikkailukisa vaatii ultrajuoksijalta?
Seikkailu-urheilu ei ole osalajiensa summa. Se on oma lajinsa. Itse pidän haastavimpana kombona kovan pyöräily- ja juoksukunnon saavuttamista yhtäaikaa. Näissä vaadittavat ominaisuudet ovat keskenään niin erilaisia. Hyvässä juoksukunnossa jalassa on kimmoisuutta, kun taas kovassa pyöräilykunnossa jalka on vahva ja vääntävä. Tämän vuoksi pidin lähtökohtaisesti meidän maastopyöräilyä haasteena. Jo pelkästään se, ettei takamus ole tottunut ajamiseen, voi pistän topin matkanteolle, vaikka kunto kestäisi kuinka.
Tärkeää on myös suunnistuksen onnistuminen, eikä melontaakaan sovi unohtaa. Eli kaikki lajit on hallittava riittävällä tasolla. Myös seikkailukisojen rytmi on erilainen, kuin yhtäjaksoinen polkujuoksu. Seikkailukisat ovat nykivämpiä ja vauhtia joutuu usein pitämään liikaa, eikä oman suorituksen tekeminen ole aina mahdollista.
Miksi alku on sähläystä?
Seikkailukisoissa tuntuu olevan sääntö, että paukusta lähdetään aina lujaa. Sama toistuu myös lajinvaihdoissa. Lähdössä on usein erilaista sähläystä, koska tapahtuu paljon. On suunnistusta, usein nopeita lajinvaihtoja ja tehtäviä. Meno alkaa rauhoittua ja rytmi tasoittuu usein vasta tuntien päästä.
Yksi seikkailukisojen tärkeimmistä elementeistä on suunnistus. Ja jos haluaa voittaa, tulee suunnistuksen olla erittäin sujuvaa seikkailusuunnistusta. Tämä on hiukan erilaista, kuin iltarasteilla meneminen. Ja etenkin pyörällä suunnistaminen tuo ensikertailaiselle omat kommervenkkinsä. Muutoinkin seikkailukisoissa suunnistetaan usein roiskaisten kohti rastiympyrää, tai jotakin selvää kohdetta, eikä välttämättä yritetä olla koko ajan kartalla. Tämä korostuu etenkin pyörällä.
Alussa halusimme lähteä rauhassa. Koska kisasimme ensimmäistä kertaa yhdessä, meille kummallekin oli arvoitus, mikä on sopiva vauhti. Olimme molemaat aika hiljaisia ja rauhallisia, mutta pyrimme kuitenkin kommunikoimaan onko vauhti sopivaa. Siellä täällä näkyi järjestäjän kuvaajia.
Pyörällä uimapatjalle
Kilpailun ensimmäinen osuus vei Manamasalon poluille pyörällä. Tarkkaa suunnistusta ja todella vauhdikkaita polkuja. Tämä kombo vei meidät saman tien hakemaan väärältä rastilta vauhtia. Virhe on yleensä alkusähellyksen merkki, ja siinä kohtaa on hyvä vähän laskea kierroksia. Ensimmäinen osuus oli selkeä pyöräilypätkä, jonka katkaisi jalan tehtävä suunnistus. Toiselle osuudelle tarvittiinkin sitten taktista silmää ja uimapatjoja.
Jäimme alun pummissa ja uimapatjojen haussa selvästi kärjestä. En ollut siitä huolissaan, olin päättänyt, että tässä kisassa keskitytään tekemiseen, ei sijoituksiin. Vaihdoissa piti keskittyä, että kaikki vaadittavat varusteet tulevat mukaan. Vaikka minulla oli siihen rutiini, niin Juha lähti ensimmäistä kertaa vaihdosta pyöräilemään ja uimpatjailemaan.
Toisen osuuden rasteja haettiin saarista. Käytimme kahta jykevää varavuodetta, ja uimapatjailu sujui kuten piti. Ratamestari tarjosi kolmen vaihtoehdon rastiväliä, pitkää tiekiertoa, pyörä + juoksu -yhdistelmää, tai salmen ylitystä uimapatjalla. Jälkimmäinen oli minusta huonoin vaihtoehto. Ajatus oli hakea rasti jalan, ja jatkaa pyörällä.
Paikanpäälle tullessa juostavaksi tarkoitettu ranta näytti niin huonokulkuiselta, että se suunnitelma haudattiin. Näitä aina välillä tulee, vaikka suunnitelman vaihto kesken kaiken voi olla myös riski. Pyörällä kiertoa varten olimme kuitenkin jo tulleet väärään paikkaan, joten tartuimme rohkeasti järjestäjän täkyyn ylittää salmi uimpatjalla. Tämä tarkoitti tietysti pyörän asettamista patjan päällä. Oma mitoitukseni sopi hyvin, pääsin hyvään asentoon patjan ja pyörän päälle. Juhalla pidempänä jäi jalat ulos patjalta. Emme olleet nopeita, mutta toisaalta, säästimme jalkoja. Ylitys onnistui hyvin.
Illan mittaan alkaa matkanteko
Pyörällä sai polkea pitkää siivua. Napsimme pari joukkuetta kiinni tasaisella vauhdilla. Pummasimme tunnin heikon polun varrella ollutta rastia. Lähestyimme sitä todella hyvin, aivan oikein. Mutta sitten iski epäusko, ja käännyimme kannoillamme juuri vähän ennen rastia. Siinä meni tunti lähimetsiä kierrellessä, ennen kuin tajusimme virheemme.
Pyörää päästiin myös taluttamaan. Moottorikelkkauraa pitkin suolla ei tarvinnut montaa polkaisua ottaa. Illan viiletessä pääsimme toiseen huoltoon. Samalla alkoi kaatosade ja keli kylmeni.
Hämärässä ja kaatosateessa haimme vanhan tilan pihapiiristä rasteja vihjeiden perusteella. Vaihdoimme sateessa nopeasti lämmintä päälle yöllistä melontaa varten, ja tankkasimme evästä. Juha oli nopea ja tehokas huolloissa. Hän tiesi, mitä tekee, mitä pukee ja mitä syö, eikä arpomiseen mennyt aikaa. Lähdimme jalan kohti joen yläjuoksua ja siellä odottavia kanootteja.
Melonta oli todella hieno osuus. Joki mutkittelu metsän keskellä. Joessa oli mukavia koskia ja koko ajan tapahtumia. Yöllinen usva nousi vedestä ja otsalampun valossa sai tarkkaan katsoa, mistä kosket kannatti mennä. Kanootti kulki hyvin, emmekä säätäneet missään vaiheessa turhaa. Meillä molemmilla oli kuorihousut ja kuoritakki, ja toimintakyky säilyi 100 prosenttisen läpi kylmän melonnan.
Melonnan jälkeen vaihdoimme jälleen tehokaasti kuivat ja söimme järjestäjän tarjoaman keiton. Keitto kesken vuorokauden kisan on aivan mahtavaa luksusta! Edelleenkin saimme pidettyä lämmöt yllä. Molemmilla oli energiatasot hyvät. Pyrimme koko ajan tekemään kaiken huolellisesti.
Aamulla ohjelmassa yksi suo
Pyöräily elokuisen aamuna voi olla viileää. Usva oli laskeutunut sorateille. Reitti oli kuitenkin varsin selvä, emmekä tehneet suunnistusvirheitä. Aamunpimeässä saavuimme laskeutumistehtävään Pelson vesitornille. En tiedä monettako kertaa olen laskeutunut aiemmin, kymmeniä kertoja. Ja tästäkin tornista kerran aiemmin. Silti se on aivan mukavaa, joskaan kesken kisan siitä ei niin huomaa nauttia.
Vesitornilta alkoi ennakkoon minulle haastavin osuus: rullaluistelu. Takana oli kolmen vuoden tauko hiihdosta ja rullaluistelusta. Ja sen huomasi, matka tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Ensiksi huonoa asfalttia, ja viimein kilometritolkulla soratietä. Soratiellä rullauistimet käyttäytyvät miten sattuu, tökkivät tai lipsuvat alta. En tykkää. Olin oikeastaan tavattoman onnellinen, kun viimein sain heittää luistimet reppuun ja lähteä astelemaan soratietä jalan. Juoksu ei tässä vaiheessa enää oikein sujunut, rullaluistimet repussa ja sauvat käsissä. Keskityimme täysillä edess olevaan suon ylitykseen ja suunnistamiseen siellä.
Suunnistimme suon todella tarkkaan. Pelkäsimme, että teemme suolla sellaisen suunnistusvirheen, jonka korjaaminen kestäisi kauan. Näin ei käynyt, vaan pistelimme tasaisen varmasti suon yli. Eteneminen oli todella hidasta, suo upotti usein polvia myöten, eikä asiaa auttanut raskas reppu. Välillä harpoimme vyötärölle ulottuvassa varvikossa. Kello oli jo päivän puolella, ja tiesin jo nyt loppuajan olevan jotain ihan muuta kuin 24h.
10 tunnin loppukiri
Vesitornilta lähdettiin paluumatkalle muutaman suunnistustehtävän jälkeen jälleen pyörillä. Usein kisassa vauhteja arvioidessa unohtuu laskea tehtäville aikaa. Jos kisassa on erillisiä suunnistuksia, tai ylimääräisiä rastein hakuja esimerkiksi uiden, vievät ne yllättävän paljon aikaa. Tunti kuluu helposti ja huomaamattam vaikka kuinka kiirehtisit.
Paluumatkan pyöräily ei ollut vauhdikasta, mutta keli oli loistava. Haimme paria rastia Rokuan kankailla, ja ihmettelimme metsäkoneen raastamaa polkuverkostoa. Polut olivat pehmeää hiekkaa ja pyörittely todella jo tuntui jaloissa. Sinnillä ja tarkalla tekemisellä kaikki rastit löytyivät. Viimeisen jalkasuunnistuksen aikana keli oli todella lämmin. Puristimme vauhtia, sillä molemmilla oli jo kiire kotimatkalle. Haistoimme jo maalin.
Maali oli työvoitto, kuten niin usein vuorokauden kisoissa. Olimme matkalla yli 30 tuntia. Energiat alkoivat olla jo loppu viimeisellä osuudella. Selvästi kuitenkin huomasi, että kumpikaan ei ollut pitkässä suosituksessa enssimmäistä kertaa. Työmoraali säilyi todella hyvänä. Kesken ei oltu tulossa pois, vaan junamaisen varmasti puksutettiin maaliin.
Oliko kisa ja tulos hyvä?
Suunnistus sujui oikeastaan paljon paremmin, kuin ennakkoon uskoin. Ajattelin, että isommatkin virheet ovat mahdollisia. Seikkailukisassa kun virheet voivat ajallisesti olla todella suuria. Lähdimme tekemään tarkkaa suunnistusta, ja siinä varmasti annoimme ajallista tasoitusta muille joukkueille. Huolellinen ja tarkka suunnistus ei ollut niin nopea.
Palkintopallisijoihin päästäkseen pitää olla aina vähän kiire. Me etenimme kiireettömästi pääosin mukavuusalueella, jotta suunnistus pysyy hyvänä. Halusimme minimoida virheet. Siitä huolimatta peri virhettä tuli, mutta kookonaisuutena kisa pysyi hyvin kasassa.
Ensikertalaiselle heti yli vuorokauden kisan läpimeno, ja kaikki rastit löytäen. Todella hyvä suoritus.
Laji ylpeyttä on sen verran, että tiesin ensikertalaisen olevan vaikea voittaa. Fyysisiesti se olisi ollut mahdollista. Juha oli hyvä melomaan, ja myös teknisesti oiva maastopyöräilijä. Juha vastasi suunnistuksesta, minä pidin huolta taktiikasta, että huolloista lähti oikeat varusteet mukaan.
Kisan jälkeen Juha mainitsi, että pyöräilyä oli paljon ja se oli paikoin raskasta vääntää. Häntä yllätti myös välillä kovat vauhdit ja nykivä repiminen. Tätäkin meille vähäjn tuli, vaikka pääosin vauhti olikin varsin kiireetöntä. Uskoisin polkujuoksijalle kuitenkin olleen haastavinta varusteiden määrä ja niiden säätäminen. Siihen usein ensikertalainen sekoaa ja hämääntyy.
Geopark Challenge oli oikea seikkailukisa, missä kysyttiin oikeata lajiosaamista ja kuntoa. Tuurilla ja peleillä ei pärjätty. Reitti oli pitkä ja raskas, vaikka alueella ei mäkiä olekaan. Kilometrejä kertyi paljon ja suo oli todella hidasta tekemistä. Tämä oli kisa, joka sopii hyvin harjoitukseksi kohti kansainväisiä ja pidempiä kisoja. Multisporttimaista lajien vaihtelua ei tarjottu, vaan kisassa sai tehdä kv-kisoista tuttuja pitkiä osuuksia. Niitä harvemmin kotimaisissa kisoissa tarjoillaan.
Koko kisassa ehdottomasti parasta oli uuden ihminen tuominen lajin pariin. Ja ilman muuta ensiluokkainen treeni kohti MM-kisoja.
Yksi kommentti “Geopark Challenge raportti – miten polkujuoksija pärjäsi seikkailukisassa?”