Motivaatio haasteita?

Helmikuun aikana elämä muistutti jälleen, että ihminen on kokonaisuus. Ei tämä aina mene niin helposti ja hienosti.

Viimeksi lasten ollessa pieniä, oli päästettävä irti treenisuunnitelmista ja hyväksyttävä se, että joka päivä ei pysty, tai jaksa tehdä sitä, mitä on suunnitellut. Nyt tammi-helmikuussa kohtasin saman tilanteen.

Olosuhteet ovat olleet hyvän. Keli on tosin ollut nihkeä ja vähän turhan kylmä koko helmikuun. Mutta kaunista on ollut.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Isot muutokset ja työpaikan vaihto veivät niin huomion ja ajatukset muualle, että harjoittelu tuntui hetkittäin toissijaiselta. Harjoittelu on  kuitenkin ollut itselle tärkeää ja ajatuksissa kiinteästi niin pitkään, että muutos tuntui isolta ja huolestuttavaltakin.Lenkille ei vaan haluttanut lähteä. Sitä lykkäsi ja lykkäsi, ja siivosi vaikka vessan mielummin.

Miksi ei haluta lenkille, vaikka ladut kimmeltävät skarppina?

Siinä vaiheessa, kun harjoittelurytmi hajoaa, on se jotenkin kauhean vaikea saada takaisin. Raskasta aikaa kesti tammikuun, ja päätinkin, että helmikuussa, kun asiat vähän rauhoittuvat, keskityn jälleen paremmin treenaamiseen. Helmikuu kuitenkin kului viikko viikolta ilman suurta läpimurtoa. Viikon työreissu, ja vajaan viikon flussa heti perään, rikkoi jo orastavaa rytmiä.

Laiskuutta, motivaation puutetta, oikeata väsymystä, mitä ihmettä?

Aloin ajattelemaan, että ehkä kyse onkin motivaation puutteesta. Pieni epätoivo valtasi aina, kun katsoin raportteja kertymättömistä treenitunneista ja toteutumattomista, mutta hyvin suunnitelluista treeneistä. Yleensä hetkellisissä herpaantumisissa on auttanut muutama kaverin kanssa sovittu lenkki, tai lajin vaihto hetkeksi. Nyt on ollut lenkkikaveritkin vähissä.

Lähistöllä kulkee myös ihana hiljainen perinteisen latu, jota joku pitää yllä moottorikelkalla.

Fyysinen kunto tuntuu hyvältä, ja lenkillä jaksaa hyvin. Lenkillä on myös todella kivaa, kun sinne viimein saa itsensä ponnistettua. IOlen iltapäivisin väsynyt, vaikka en ole oikeastaan tehnyt töissä käyntiä kummempaan. Haaste lienee lähes yksinomaan henkinen.

Hiihtoreitin vaihtelu virkistää mieltä. Rovaniemen latujen ohella, on todella mukava käydä välillä vaikkapa Pellon kivoilla laduilla hiihtämässä.

Nyt kuitenkin maaliskuulle käännyttyä,  ovat viikoittaiset tuntimäärät saavuttaneet jonkunastisen perustason. Jotenkin todella tahmealta edelleen tuntuu, mutta ehkö tämä tästä parempaan. Hiihtokilometreissä en ole viime vuotta jäljessä, enkä juoksumäärissäkään, eli mitään suurta romahdusta tuskin tarvitsee pelätä, jos homma tästä nyt alkaa pyörimään.

Uudet sauvat innostivat myös lenkille. Ovat kyllä ihanat!

Uutta puhtia tekemiseen haen ensi viikonlopusta ja huhtikuun tavoitteista. Tarkoitus on hiihtää Karran Huikonen, eli Lapponia hiihdon päätösmatka Hetasta Olokselle 80 kilometriä, huhtikuun puolessa välissä. Sitä silmällä pitäen suuntaan ensi viikonloppuna Ylläkselle tekemään pitkän hiihtoharjoituksen. Tavoitteena on hiihtää Ylläkseltä Leville ja takaisin, jos vain kelit ovat myöten. Oikeastaan jo todella innolla odotan sitä. Etenkin kun ystävän kanssa pääsee ladulle, eikä itsekseen tarvitse tsemppaantua.

2 kommenttia

  1. Heh! Mukava välillä lukea tämmöinenkin postaus, jossa selviää, että et ole kone. Tsemppiä, kyllä se siitä taas lähtee.

    1. Author

      Kiitos 🙂 Luultavasti kaikki kohtaavat joskus motivaation kanssa haasteita. Eiköhän tämä tosiaankin tästä. Itseasiassa jo tämä kirjoittaminen jotenkin innosti!

Vastaa