TOP 10 Seikkailu-urheilu kokemuksia
Minkä vuoksi kannattaa ajaa elimistö äärirajoille, ja kärsiä tuntikausia? Elämysten!
Seikkailu-urheilukokeumuksia voi pitää jopa brutaaleina. Usein ympärillä olevat ihmettelevät, miksi kierrän maailmalla kiduttamssa itseäni. Palelemassa ja voimassa pahoin, väsyttämässä itseni valvomisella, ja painamassa fysiikan äärirajoille monen vuorokauden kisoissa. Vaikeahan kyselyihin on vastata siten, että kuulija ymmärtäisi. Ei ole helppoa kuvitella, mistä seikkailu-urheilussa on kyse, saati sitten, mikä siinä ihmistä kiehtoo. Uskokaa pois, seikkailukisoissa on paljon ainutlaatuisia, ja upeita hetkiä! Seikkailu-urheilu kokemuksia voi pitää täysin ainutlaatuisina.
Seikkailu-urheilu kokemuksia – kipua, tuskaa, oksennusta, mutta myös maailman upeimpia maisemia ja ystäviä
Yhdessä lehtihaastattelussa minulta kysyttiin, mitkä ovat parhaita seikkailu-urheilu kokemuksia. Kun jotakin yleistä ja lyhyttä piti sanoa, osasin vastata tähän heti: yöt. Yöt ovat niin maagisia luonnossa, kuljet joukkueen kanssa otsalampun valossa, joskus vuorilla joskus hiljaisilla teillä. Maailman on juuri siinä, paljon muusta ei tarvitse huolehtia kuin vatsasta, jaloista ja päästä.
Seikkailukisoissa on vuosien aikana tullut vastaan myös paljon yksityiskohtaisia ja harvinaislaatuisia, todella mieleenpainuvia hetkiä. Oikeastaan niitä on valtavasti. Ajattelin kokoavani niistä kolme parasta, mutta en pystynyt mitenkään päättämään vain kolmea. Niinpä haluan kuvailla teille top 10 seikkailukisahetkeni kohta 20 vuotta kestäneeltä kilpakuntoilijan uraltani.
Nämä hetket ovat pieniä isoja hetkiä. Eivät välttämättä kisan kannalta mitenkään merkityksellisiä, mutta niitä hetkiä, mitä kerron kavereille kisoista, ja mitä itse muistelen iltaisin. Ehkä siis juuri niitä kuuluisia kiikkustuolissa muisteltavia tapahtumia. Hetket ovat tässä kronologisessa järjestyksessä, ainakin suurin piirtein, sillä mitenkään muuten niitä ei pysty arvottamaan toisiinsa nähden.
Peltipaita Lapin Kulta Challengessa – esimakua seikkailu-urheilu kokemuksista
Vuosi oli 2004, ja itselleni jo neljäs Lapin Kulta Challenge, se Ylläksellä järjestetty. Kisan konseptiin kuului kaksi kilpailupäivää, ja välissä yötauko. Olin tyttötiimillä liikeellä. Yötauko oli Peurakation pihalla Ylläksellä. Olimme kisanneet pitkän päivän, ja nukkunet teltoissa. Aamulla lähtö oli muistaakseni klo 5 tai kuuden pintaan, eli herätys oli aikainen.
Me kolme tyttöä kömmimme teltasta ulos, ja aloimme pukemaan lätkäpaita-tyyppisiä numero”paitoja” päälle. Ne olivat kuitenkin jäätyneet tasoon yön aikana. Paita oli hileinen levy, jonka sisälle oli vaikea päästä. Yritimme sitä notkistaa, mutta hileet vain lentelivät. Jos olette katsoneet Frozenin, tiedätte, miten sarjakuvissa käy märälle vaattelle pakkasessa. Niin käy myös oikeassa elämässä. Hymy nousee vieläkin huulille, kun muistelen, kuinka yritin puristella paitaa edes hiukan päälle puettavammaksi.
Kisan jälkeinen olo – yksi niitä kivuliaita seikkailu-urheilukokemuksia, Endurance Quest 2003
Ensimmäinen pitkä kisani lähti ainutkertaisesti Jussarön saarelta. Matka oli pitkä, kisa kesti muistaakseni kolme yötä. Oli helle. Jäimme välillä ilman juomia ja syötävää tuntikausiksi, koska huoltajamme olivat olleet kyllä sovitussa paikassa, mutta tunteja ennen saapumistamme. Etsimme vettä mökkien pihoilta kaivoista, ja kysyimme taloista. En ollut osannut ajatella mitään aurinkorasvaa tai ylipäänsä mitenkään oman itseni hoitamista kisan aikana. Minulla ei ollut kertynyt vielä seikkailu-urheilu kokemusta.
Olimme maalissa joskus iltapäivällä Siuntion kylpylässä. Menimme hyvin pian siitä hotellihuoneisiin nukkumaan. En ehtinyt nukkua kuin tunnin tai kaksi, kun heräsin. Olo oli aivan kamala. Kaikki limakalvot olivat kipeät ja kuivat, naama turposi, huulet olivat halki, ja iho palanut käsistä ja jaloista. Ihoa särki, jalkoja särki, päätä särki ja silmiä särki. Olin 23-vuotias, kuolematon, mutta täysin kolmen vuorokauden kisan selättämä.
Radalla kaikki oli mennyt vielä hyvin, ilman vaivoja, mutta tunnin unet hotellihuoneessa romahduttivat voinnin. Sängystä nouseminen sattui, pissaaminen sattui, suihkussa käynti herätti huudon. Ja näistä kaikista huolimatta olen kisannut tämän jälkeen 15 kertaa yli kolmen vuorokauden kisan.
Schilthornille nousu ja Eigerin näkeminen Apexissa
Ensimmäinen pitkä kisani ulkomailla oli Sveitsissä. Aivan valtavan hieno kokemus kaikkineen. Paikalla oli lajin huippuja, upeaa kansainvälistä kisatunnelmaa, ja tietysti se luonto. Näin alppiniityt, pikkukylät ja loputtomat nousut vuorien huipuille. Kovin moni maisema ei tässä elämässä ole sykähdyttänyt niin paljon kuin Schilthornille nousu ja siitä avautuvat maisemat. Turha edes yrittää kuvailla sitä tunnelmaa. Nousu ylös kesti tuntikausia. Aloitimme sen alhaalta Mürrenistä. Nousu loppui vuoren huipulle ilmavaan harjanteeseen, joka vei kahvilalle. Rakastin joka hetkeä.
Seuraavanana vuonna juoksimme Eigerin North Facen editse. Seinämä on niin kuuluisa, että sen näkeminen tuntui suorastaan pyhältä hetkeltä. Ja se, että sain itse omin jaloin juosta seinämän alta tuntui uskomattomalta. Selvästi yksi ikimuistoisimpia seikkailu-urheilu kokemuksia.
Raid Bimbache ja kapteenien kokous
Totisesti omituisin kapteenien kokous missä olen ollut, ja olen ollut monissa. Paikalle sai tulla ainoastaan kapteenit. Olin joukkueemme kapteeni, mutta ovella minun menemiseni paikalle kuitenkin torpattiin. Selkeästi espanjalainen menttaliteetti ei huomioinut naiskapteenia. Olinkin ainoa nainen paikalla, sillä todellakin tungin mukaan.
Koko tilaisuus oli ihmeellinen. Kuten aina Espanjassa, selitykset espanjaksi olivat pitkät, vuolaat ja tunteikkaat. Käännös englanniksi sitä vastoin suppea. Tällä kertaa selitykset olivat todella vuolaat ja tunteikkaat. Ensimmäisen puhepätkän aikan kuului huimasti kauhistuneita huudahduksia ja voivottelua. Engalanninnos kertoi, että kilpailunjohtaja oli kadonnut osallistumismaksu-rahat mukanaan. Rahoja ei löydy mistään, ja kajakkien vuokrasu, ja jopa koko kisa on vaarassa. Myöskään karttoja ei ole. Istuimme Cyanosiksen kapteenin, eli Etelä-Afrikkalaisten kanssa hoomoilasena, ja koitimme ymmärtää mitä tapahtui. Espanjalaiset kisakaverimme voivottelivat kauhistuneina. Olin itsekin varma, että nyt tuli viikon rantaloma.
Seuraavassa puhepätkässä joukko sitten yltyi aploodeihin. Kilpailunjohtajaa varmoin ottein tuurannut Antonio de la Rosa teki huimaa roolisuoritusta. Seuraava lyhyt käännös selitti, että Antonio on astunut remmiin pelastamaan kisan. Kisaamaan päästään. Jostain luvatiin kaivaa kartat seuraavaksi päiväksi (tai ehkä ne oli jo tehty, en tiedä). Kerrottiin, että kisa tulee muuttumaan, osuudet vaihtuvat, eikä reittikirjassa mainitut pituudet tai ihanneajat välttämättä pidä paikkaansa.
Kartat saimme tunti ennen lähtöä. Ja todellakin, kisan kerrotut matkat ja ihanneajat olivat täysin pielessä. Mutta se on jo toinen muisto se.
Kappelille nousu Pyreneillä, Raid Bimbache 2013
Oli ehkä toinen tai kolmas yö, olimme pyöräilleet Välimeren rannalta Pyreneiden nousuihin. Polku oli mutkitellut jo pitkään metsässä. Nousu oli alkanut ensin pyöräillen tietä, sitten soratietä ja viimein polkua, kunnes matkateko oli muuttunut talutukseksi. Lopuksi polkua pitkin ei voinut edes taluttaa, vaan pyörää oli kannettava. Kivet olivat vessanpöntön kokoisia ja niitä oli polku mustanaan. En oikeastaan tiennyt, minne olimme menossa. Rastimääre oli joku kappeli, joka tapauksessa ”top of the hill”, niin kuin seikkailukisoissa usein on.
Lopulta mäki loppui. Saavuimme pienen Espanjalaisen kappelin pihalle. Samassa aukeni allamme valomeri. Kaikkialla oli hiljaista, vain öinen kaskaiden laulu kuului. Hetki ole melkein pyhä. Maisema oli Pyreneiden kukkulalta kohti sisämaata ja alla avautui kylä, pimeässä loistava valomeri. Erittäin vaikuttava näky.
Matkalaulu, Raid Bimbache 2013
Pyöräilyt ovat usein pitkiä. Oikeastaan ne vaikuttavat äkkiseltään jopa loputtomilta. Silloin pieni laulu piristää. Kuvitelkaa kolme seikkailu-urheilijaa mutkittelemassa loputonta serpentiiniteitä ylöspäin. Mikko polki nousuja minun edelläni ja lauloi herkästi, ja erittäin osuvasti PMMP:tä:
”Perillä” on tuolla edessämme jossain
Mennään, mutta ajetaan hiljempaa
Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan
Tämä voi olla
Koko elämämme ihanin päivä
Ajetaan hiljempaa
Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan.
PMMP Matkalaulu
Huippuharjanne Ranskan ja Espanjan välissä – lisää seikkailu-urheilu kokemuksia Bimbachesta
Oikealla puolella avautui Ranska ja vasemmalla Espanja. Harjanne oli kapea, juuri ihmisen kuljettava. Jos halusi päätyä Ranskaan, riitti yksi askel oikealle. Maisemat avautuivat molempiin suuntiin silmän kantamattomiin. Olimme lähteneet Vallter-nimisestä laskettelukeskuksesta nousemaan polkua, joka kulki näiden kahden maan rajalla Pyreneiden harjanteita pitkin. Mukanani olivat Mikko, OP ja Jaska, ja kisa oli Raid Bimbache vuonna 2013.
Monte Pindo – kestävyys on kyky vastustaa väsymystä
Tuurasin Jylhän Reijoa tuossa taannoin Lapin urheiluopistolla luennolla. Pidin luennon kestävyysharjoittelun perusteista Reijon otsikolla: ”Kestävyys on kyky vastustaa väsymystä”. Tästä on omakohtainen karvas kokemus Espanjasta Raid Gallaeciasta vuodelta 2015.
Joka ikinen kerta, kun joukkue pysähtyi hetkeksikin, kävin pitkäkseni maahan. Olin oksentanut edellisen yön, ryynännyt tajunnan rajamailla kaatosateessa pitkin Monte Pindoa oksentaen, sekä maannut kivien koloissa kylmissäni pystymättä nousemaan pahanolon vuoksi. Seuraavanakin päivänä olo oli niin kamala, että joka hetki halutti vain käydä pitkälleen. Miten voikin olo olla niin kauhea! Ja yksi niitä seikkailu-urheilu kokemuksia, joita ei miellään muistele.
Matkaa yritettiin kuitenkin tehdä. Tässä vaiheessa oli jo menetetty tuo kuuluisa kyky vastustaa väsymystä. Maaliviiva kuitenkin savutettiin. Omakin olo nousi loppua kohti oikein hyväksi.
Puuttuva poljin Espanjassa
Järjestäjän aikatulut olivat menneet pieleen, minkä vuoksi jouduimme odottamaan pyöräbokseja ja huoltokasseja melonnan jälkeen huoltopaikalla noin kolme tuntia. Aurinko porotti kuumasti aukealle rannalle. Lähtö melontaan oli ollut katastrofaalinen, sillä olimme nukkuneet pommiin. Otimme lentävän lähdön alle 20 minuutissa, missä ajassa hyppäsimme makuupusseista, kokosimme pyörät, pakkasimme niin huoltoon jäävät, kuin mukaankin lähtevät varusteet ja ruuat, sekä kuittasimme itsemme pois huollosta minuutti ennen, kuin melontaosuus meni kiinni.
Kun sitten pyöräboksit saapuivat viimein melonnan jälkeiseen huoltoon, selvisi, että Jussilta puuttuvat polkimet. Ne arvatenkin olivat siellä ”kiirehuollossa” maassa. Tunne oli kylmäävä: eikö kisa jatkukaan?
Mutta jatkuihan se. Lähdime matkaan ilman yksiä polkimia. Jussi juoksi ylämäet, lasketteli alamäet ja me vedimme häntä tasamaat. Ohitimme matkalla muunmuassa Tsekkitiimin eli aivan huono ei vauhtimme ollut. Pettymys vaihtui voitonriemuksi. Tunneskaalat ovatkin usein kisassa suuria! Ja tämä on yksi näitä riemukkaia seikkailu-urheilu kokemuksia.
Yöpaikan löytyminen Tsekeissä juuri ennen kaatosadetta – seikkailu-urheilu kokemuksia kertuu myös öisin!
Johdimme Czech Adventure race -kisaa toiselta osuudelta lähtien hyvällä sykkeellä. Keskittyminen oli täysin etenemisessä, ja aika kului nopeasti. Toisena yönä oli tarkoitus nukkua, mutta mitään sopivaa paikkaa tai tilaisuutta ei ilmaantunut.
Toisen yön kynnyksellä ero taaksepäin oli vajaa kaksi tuntia, ja mietimme, miten ihmeessä pystyisimme nukkumaan. Suunnistajat sanoivat, että kohta tulee pieni kylä, ehkä ainoa lähimailla. Ehdimme talojen luo juuri ennen pimeää.
Kysyimme yhdestä talosta jotain suojaisaa paikkaa, missä nukkua. Onneksi omistajalta löytyi sen verran kielitaitoa, että asia tuli selväksi. Pääsimme nukkumaan varastoon. Nukkuessamme taivas repesi. Ilma muuttui kerralla kylmäksi. Päätimme lykätä lähtöä, ottaa aikalisän varastossa, sillä meillä ei ollut kuorivaatteita mukanamme. Oli jo pimeää ja yö oli alkamassa. Nukuimme toisen tunnin. Mietin, miten tulemme selviämään toimintakykyisinä läpi kaatosateisen ja kylmän yön ilman kuorivaatteita, pelkillä sortseilla.
Omistaja oli todella vieraanvarainen, hän toi meille kuumaa keittoa ja hedelmiä. Saimme myös jätesäkkejä sadeasuiksi, sekä yhden ihan oikean sadetakin, vaalenpunaisen. Selvisimme yöstä hienosti. Takana tulevilla joukkueilla ei ollut mennyt niin hyvin. Osa oli paleltunut ihan pystyyn. Voitimme kisan. Juuri tuo toisen yön nukkuminen ja keitto olivat osaltaan suorastaan ratkaisevat. Voittamisessa tarvitaan myös tuuria!
Upeita seikkailu-urheilu kokemuksia on kasapäin muitakin. Olen hypännyt Laatokkaan vaijerista monen metrin korkeudesta, roikkunut ultra-kevyiden (ja heikkojen) valjaiden varassa Kiinassa korkealta sillalta, ja ylittänyt Tatralla tulvajokia, koska sillat olivat rikkoutuneet veden voimasta. Olen myös herännyt miniunilta keskeltä asfalttia kohti tuleviin autonvaloihin, ja nukkunut sillan allan Sveitsissä. Ihan mielenkiintoinen kokemus oli myös kajakin kanssa rullaluistelu. Myös suolla on tullut rullaluisteltua.
Lukemattomat kerrat olen miettinyt, että onko tuosta pakko mennä, ja eikö voisi mennä jotain muuta reittiä, tai, että tämä osuus ei lopu ikinä. Tai ylämäki. Näistä huolimatta, ja juurikin näiden muistojen vuoksi, seikkailu-urheilukokemuksia kannattaa haalia ja vaalia.
