Ruska Abiskossa – vaellus Ruotsin tuntureilla

Ruskan väriloisto todella loistaa, kun saavun Ruotsin tuntureille, muutaman päivän vaellukselle Ruotsin kuningaskohteeseen, Abiskoon. Vaikka Rovaniemikin tarjoaa Lapin elämyksiä, ei ruska ole samanlainen läpi Pohjoiskalotin leveyspiirien. Nyt Ruotsin tuntureilla ruska kävi melkein silmiin, ja teki vaikutuksen myös lappilaiseen. Ruotsin tuntureilla vaellus suuntautuu yleisimmin Norjan ja Ruotsin väliseen Skandien vuoristoon. Siellä yksi tunnetuimmista alueista on Abisko.

Abiskon alue on todella monipuolinen vaeltamiseen. Olen aiemmin kertonut talvisista laskuretkistä ja vaelluksista Abiskon alueella Gironilla. Gironin lisäksi alueella on useita upeita kohteita pitkin valtatien vartta, kuten Bjökliden, Låktatjåkk, Vassijaure ja Riksgränsen. Kaikista näistä lähtee polkuja, hyvin tai hiukan vaatimattomammin merkittyjä, kohti lähikohteita tai pidemmälle. Yksi legendaarisimmista reiteistä lienee Kungsleden, joka saapuu läpi Ruotsin tuntureiden juurikin Abiskoon.

Lue lisää: Talvivaellus Abiskoon >>>

Låktåtjåkka – tunturitupa korkammalla kuin Saana

Tällä kertaa Abisko tulisi olemaan vaelluksen päätepiste ja matkaan lähdettiin Låktatjåkkan aseman kohdilta maastoon. Vaelluksellemme ei ollut tarkkaa suunnitelmaa. Selvää kuitenkin ole, oli, että yöt oli tmajoitutaan teltassa ja ruuat tehdään itse keittimellä, kuten kunnon vaelluksella kuuluukin.

Alueelle varsin tyypilliseen tapaan vaellusreitti lähti ylämäkeen Torniojärven rannalta. Maisemien elämyksellisyyttä ei himmentänyt yhtään takana koko ylämäen näkynyt tie. Viimeistään siinä vaiheessa, kun mäki oli selätetty ja tie hävinnyt kummun taakse, oli aika todella vetää henkeä.

Tämä hetki on aina itselle tärkeä, se kun vedät vapautuneesti keuhkot täyteen tunturi-ilmaa. Siinä kohtaa rinta kevenee ja rentous tavoittaa viimein myös hartiat. Siinä kohtaa oli aika kiireettömän lounaan, sillä vaelluksen yksi ydinajatuksista on, että se pyörii vain yksinkertaisten perusasioiden ympärillä. Ehkä tämä on jokin ihmisen kaipuu niin luontaiseen vaeltaja-keräilijä vaiheeseen. Siihen, kun elämä rakentui kulkemisen, syömisen ja lepäämisen ympärille.

Ruotsin tuntureilla vaellusinfra on hiukan erilaista, eli pääosin vaatimattomampaa kuin Suomessa. Sinänsä vaellusreittien alustan teknisyys, eli itse polku, on samalla tavoin vaihtelevaa teknisestä juurakko-kivikko polusta aina sorastettuun alustaan. Selkeimmät erot liittyvät reittimerkintöihin. Reittien merkinnät ja etenkin lähtöpaikkojen ja risteysten opasteet ovat monin tavoin epämääräisempiä. Suomen tapaan tarkkoja viittoja kilometriopasteineen esimerkiksi risteyksissä ei ole. Siksi kartta ja kompassi ovat ehdottomasti vakiovarusteet vaelluksella Ruotsin tuntureilla. Myös erilaiset lähtöportit ja vaikkapa pitkospuut tai vastaavat rakenteet, ovat hiukan sinne päin tai puuttuvat kokonaan.

Tarkistimme maastoon lähtiessä useampaan kertaan kartasta, että olemme, missä pitääkin. Vellusreitti kulki ylöspäin mutkitellen joen vartta. Polku oli hyväkulkuinen, mutta maasto ympärillä kävi koko ajan kivisemmäksi. Selkään paistava aurinko nosti hien pintaan, jolloin pysähtyessä tuli vilu märän paidan vuoksi. Lounasta nautimme tunturiniityllä valkeana hotavana joen varrella.

Vaellus Ruotsin tuntureilla Abiskossa, on kesällä ja vielä ruskan aikaankin on suosittua. Ruotsalainen Fjällstuga-kulttuuri on vallan toisenlaista Suomeen verrattuna. Vaikka Ruotsista puuttuu laaja autiotupien verkosto, sen korvaa keskieurooppalaistyyppinen vuoristomajojen joukko. Låktatjåkkan fjällstuga on Ruotsin korkeimmalla sijaitseva vuoristomaja ravintoloineen ja hostellitasoisella majoituksella varustettuna.

Paikkana Låktatjåkka onkin sanalla sanoen karu. Vuoristomaja sijaitsee nimittäin 1228 metriä merenpinnan yläpuolella vuoren satulassa, eli selvästi korkeammalla kuin Saanan huippu. Olosuhde on sen mukainen. Ympärillä ei kasva mitään, vaan maisema muistuttaa kuuta, on kuin loppumaton kivipelto. Tuuli iskee satulassa seisovaan kivijalkaiseen tupaan vuoroin edestä ja vuoroin takaa.

Tunturiylängöllä kylmä yö

Nousimme majan pihapiiriin auringon jo alkaessa laskeutumaan ympäröivien vuorien taakse. Näin korkealla alkumatkan lämpö ja auringonpaiste vaihtuvat kylmään viimaan. Uteliaisuuttamme halusimme käydä majassa sisällä, katsomassa, miten naapurikansa viettää aikaa vaelluksella.

Astuimme sisälle hiukan väsyneinä muutaman tunnin kävelyn ja pitkän ylämäen jäljiltä. Olohan on vaelluksella jollakin tavalla rähjäinen lähestulkoon aina. Sisään astuttuamme erilaisen tunnelman aisti heti. Tunnelma suorastaan iski vasten kasvoja ja hetken tunsin selvästi, etten kuulu tänne. Kontrasti oli valtava, kun astuin ulkoa kylmästä sisälle majan lämpimään ravintolaan valkeine pöytäliinoineen. Majassa majoittuva,t ja sinne jo asettuneet vaeltajat, tilailivat tiskiltä kylmää olutta samalla kun eri puolilta kuului seurustelun ääniä. Kyllähän siinä suomalainen merinovillakerrastossaan oli taas vähän ihmeissään.

Majalla juotu tee lämmitti vielä vatsassa, kun suuntasimme takaisin kylmään viimaan ja pimenevään iltaan. Jatkoimme matkaa vajaan kilometrin edelleen korkealla ylängöllä pysyen. Leirin pystytimme virtaavan veden äärelle. Kylmyys oli kirjaimellisesti käsin kosketeltava. Jo kahdeksan aikaan illalla, kun aurinko laski, totesin riitteen kupissa seisovan veden pinnalla. Puin kaikki mukana olevat vaatteet päälle, ja ihmettelin miten menossa voi olla edelleen se sama päivä, jona hikoilin auringonpaisteessa kulkiessa.

Auringonlasku ja sitä seurannut kirkas tähtitaivas olivat kaiken sen hytinän arvoisia. Yöllä sain vielä todeta makuupussini olleen turhan kepoinen sen yön kylmyyteen. Hytisin yön kaikki vaatteet päällä makuupussissa, kunnes aamuyöllä lämpötila selkeästi nousi ja vaivuin uneen.

Ruotsin tuntureilla vaellus näyttää monet puolensa

Aamulla sade kasteli teltan ja toi riippuvat sumupilvet telttojen ympärille. Teltasta ylöskömpiminen märkään keliin ei valtavasti houkuttele, kunnes se on pakko tehdä. Telttailijan aamu on helposti hidas. Se on täynnä perustekemistä, veden lämmittämistä, ruuanlaittoa, makuupussin kuivattelua ja teltan pakkailua. Mutta viimein karavaani pääsi jälleen liikkeelle.

Kylmän yön jälkeen hytisin, kun lähdimme liikkeelle. Silloin halutti laittaa tossua toisen eteen, jotta lämmöt nousisivat. Pilvisestä säästä huolimatta maisema oli kaikessa karuudessaan kaunis. Vihreätä tai ruskan värejä ei näkynyt missään, vaan maisema oli pelkkää kiveä lammilla ja puroilla rytmitettynä. Polku oli kivinen, mutta kulki melko tasaisesti ylhäällä.

Syöminen on vaelluksella tärkeää, ja ehdottomasti yksin päivän kohokohdista. Oma rinkkani oli sen verran kevennetty, että mukana keittimenä oli ainoastaan Jetboil. Sillä saa todella nopeasti keitettyä vettä, mutta keitellä sillä ei mitään. Tämän vuoksi oma ruokavalioni koostui pelkästään kuumassa vedessä seisottamalla valmistettavia ruokia. Ruuan gourmet-pisteiden vähyyden korvasi lounaspaikka. Ruotsalaisen yliopiston tutkimusasema oli pistetty pystyyn niin hienolle paikalle järjen rannalle, että mökien tarjoama suoja tuulelta siinä maisemassa oli pakko hyödyntää.

Vaelluksella ikävintä on märkä keli. Olipa vuodenaika mikä tahansa, kuivan kelin kanssa pärjää, mutta kylmä saapuu märkien vaatteiden kanssa. Toisen vaelluspäivän lounaan jälkeen taivas alkoi ripsomaan vettä ja sitä sadetta sitten riittikin vaelluksen loppuun asti.

Kuorivaatteet pitävät vaeltajan periaatteessa kuivana, mutta kyllähän käytännössä tuntien sateessa olo kastelee kulkijan. Siitä huolimatta pidän sekä vaelluksilla, että seikkailukisoissa hyviä kuorivaatteita erittäin tärkeinä. Hyvillä varusteilla sateinen keli muuttuu asennekysymykseksi.

Kanjoni kahden maiseman välissä

Vaellusreittimme löi meidät pian ällikällä. Parin kinkkisen puron ylityksen ja ylängöllä vaeltamisen jälkeen saavuimme kanjonin reunalle. Polku lähti laskeutumaan mutkitellen kanjoniin, ja sitä seuraillen kohti alla avautuvaa laaksoa. Kanjoni ja maisema olivat minulle yllätyksiä. Vaikka kartasta toki olin nähnyt, että laskeudumme jyrkästi alas, vasta paikan päällä näki reitin kauneuden. Suosittelen valitsemaan reitin Låktatjåkkilta tuonne Kårsavaggen laaksoon, mikäli tuolla suunnalla vaellat.

Keli oli edelleen sateinen ja polku liukas. Sauvat olivat tarpeen ja tukivat mukavasti tasapainoa jurkällä polulla. Sauvat auttavat ylämäissä, mutta ovat paikoin korvaamattomat nimenomaan alamäissä. Silloin kun polku kiemuretlee serpentiinin tavoin, on mäki jyrkkä. Polulta sain ihailla alla avautuvaa jokilaaksoa pitkän matkaa.

Ympärillä oleva jyrkänne taipui viimein normaaliksi rinteeksi, ja lopulta polkukin oikeni laakson suuntaiseksi. Tiesimme alhaalla odottavan Kårsavaggen tuvan, ja jooku meistä saattoi haaveilla vähintäänkin kuivatushetkestä sateensuojassa.

Ruotsalaiset tuvat ovat sesonkina miehitettyjä, eli auki. Tällöin niin kutsuttu tupavahti myy vuodepaikkoja yöpaikkaa kaipaaville vaeltajille. Tuvissa on suomalaisittain ikään kuin varaustuvan puoli ja autiotuvan puoli. Tuvan pihapiiriin saavuttuamme tupavahti kertoi jo sulkeneensa tuvan sesongilta, ja että autiotuvassa oli jo yöpymässä suomalaisia. Seisoimme luultavasti varsin surkeannäköisinä läpimärkinä sateessa siinä tupavahdin kuikuillessa ikkunasta. Mutta niin märkä ei suomalainen vaeltaja ole, että menisi yöpymään jo valmiiksi kansoitettuun tupaan.

Päätimme jatkuvasta sateesta huolimatta jatkaa matkaa muutaman kilometrin tuvalta Abiskoon päin ja etsiä hienon telttapaikan seuraavaksi yöksi.

Oletko sinä pitkänmatkan vaeltaja vai lyhyiden reissujen tekijä?

Vaellus, olipa se sitten Ruotsin tuntureilla, Abiskossa, tai Suomen Lapissa, sade haittaa eniten leirissä oleskellessa. Teltan pystyttäminen sateessa pistää kiirehtimään liikkeissä. Mutta mitä sitten, kun ruokaa keitellessä ja oleskellessa sataa? Jos mukana on kantanut isoa telttaa, voi siellä jopa viettää aikaa. Minä en ollut panostanut teltan valinnassa sen käyttömukavuuteen. Mukanani oli puolentoista hengen teltta, missä aikaa voi viettää vain maaten. Illaksi ei siis voinut juuri muuta ohjelmaa suunnitella, kuin tehokas syönti, iltatee ja hallittu telttaan siirtyminen.

Kaikesta märkyydestä huolimatta tämä toinen telttayö oli huomattavasti ensimmäistä lämpimämpi. Niin suuren eron tekee se, onko lämpötila pakkasella vai +10 astetta. Ja toki olin vaihtanut kuivat vaatteet telttaan siirtyessä. Koko yön satoi ja jännitin pikkutelttani vedenpitävyyttä. Sain kuitenkin aamulla nousta teltasta kuivana ympäröivään sateiseen maailmaan.

Aamupala taittui siinä samassa sateessa, joka oli tervehtinyt meitä jo edellisen päivän lounaalla. Vaihdoin vaatteet edelleen sateessa, ja kokosin teltan sataessa. Pääsin matkaan sateen edelleen ropistessa kuoritakin huppuun. Polku kulki lähestulkoon tasaisella jokilaakson pohjaa. Siinä missä alkumatka vaelluksella oli kuin kuussa olisi kävellyt, oli tämä jokilaakso täynnä värejä. Ruska hehkui sekä maassa, että ympäröivissä rinteissä. Tunturikoivut ja pajut loistivat keltaista ja mustikanvarvut maassa toistivat punaisen eri sävyjä. Kuulin värien huutavan, samalla kun luonto oli kauttaalta märkä. Vettä tuli taivaalta enää hitusen, mutta jokainen lehti kasteli siihen osuessa ja jokainen ylitettävä puro pullisteli vedestä.

Jokilaaksoa tallustellessa totesin, että olen valmis lähtemään kotiin. Tajusin pitäväni vaeltamisesta, mutta nauttivani sitä mieluiten usein ja pienissä palasissa. Kahden tai kolmen yön vaellukset ovat minulla selkeästi yleisimpiä. Olen siitä onnekas, että Lapin tai Ruotsin tuntureille ei ole kotoa matkaa kuin kolmesta neljään tuntia. Tämä helpottaa kovasti reissuun lähtemistä.

Polku muuttui loppua kohti leveämmäksi ja helppokulkuisemmaksi. Pari kilometriä ennen Abiskoa polku oli vielä varsin korkealla rinteessä. Loppumatka olikin siksi silkkaa alamäkeä. Abiskojärveltä laskeva joki on vuolas, eilä sitä voi ylittää muualta kuin siltaa pikin Abiskossa. Sille sillalle suuntasin ja sillalta lopuksi kohti Abiskon retkeilumajaa. Vaellus Ruotsin Abiskossa oli ohi. Vastaan tuli päiväretkeläisiä ja aurinkokin tuli esiin reilun vuorokauden satamisen jälkeen.

Ruotsalainen vaelluskulttuuri on erilaista

Ruotsin retkeilyjärjestön ylläpitämällä Abiskon ”turiststationilla” riitti edelleen menijää ja tulijaa. Linja-autoja oli parkissa useampia ja retkeilymajan respa pursusi yli äyräiden. Toki vastaavaa löytyy vaikkapa Kilpisjärveltä tai Pallakselta. Myös näissä kohteissa riittää sesonkina väkeä ja päiväretkiläisiä sulassa sovussa pitkälle vaellukselle suuntaavien kanssa.

Suurin ero vaelluskulttuurissa ja ruotsin Abiskossa liittyykin tunturissa oleviin tupiin. Ruotsin Fjällstationit ovat palvelukeskuksia suihkuineen ja ravintoloineen. Tietyllä lailla ne ovat virkistäviä ja tavallaan palveluitakin tervehtii ilolla, mutta jokin niissä vaivaa. Låktatjåkkin vuoristotuvalla tunsin ehkkä oloni hiukan petetyksi tai vähän hömelöksi. Olin kantanut raskasta rinkkaa sillä perusajatuksella, että mukanani on kaikki tarvittava, mitä minulla pitää mukana olla. Tunturituvan ravintolassa tuntui hassulta kantaa korkeintaan välttävästi maistuvaa retkiruokaa.

Lisäksi myös ruotsalainen rentous, farkut jalassa punaviinin nauttiminen siellä Saanan huippuakin korkeammalla, tuntui hassulta. Tunnelma oli jonkinmoinen kontrasti suomalaiselle. Ehkä tuo kontrasti syntyy ajatuksesta, että meille vaellus on matka rauhaan, ehkä jopa jonkinlainen retriitti. Ruotsalainen sen sijaan tuntuu hakevan vaelluksellakin sosiaalisuutta ja seuraa. Ainakin Ruotsissa mielellään hakeudutaan yhteismajoituksiin, ravintoloihin ja muiden palveluiden äärelle siinä missä suomalainen tuntuu väistävän muita ihmisiä. Teltoillakin Ruotsissa usein jäädään tupien yhteyteen palvelujen äärelle. Tuvissa onkin saatavilla majoituksen lisäksi suihkumaksua vastaan pesumahdollisuus ja sisätilaa vaikkapa ruuanlaittoon. Suomalaisena tuntuu, ettei vaelluksella ole ollenkaan, jollei ole ainakin parin päivän hiet kainalossa, ja ainoa pesupaikka jäätävän kylmä lampi tai puro.

Mistähän johtuu, että ”ruotsalaisittain” vaeltaminen tuntuu huijaukselta?