Napapiirin hiihdossa

Tavallaan kisakauden aloitti viimevuotiseen tapaan Napapiirin hiihto. Tällä kertaa oli kuitenkin kyse pääosin treenistä, en ollut mitenkään keventänyt kisaa varten, ja muutenkin valmistautuminen oli hyvin ylimalkaista. Keli oli kuitenkin hieno, luisto hyvä, ja hiihtäminen mukavaa. Tavoitteena oli hiihtää paremmin kuin viime vuonna, jolloin noutaja oli korjata viimeisissä mäissä liian vähän energiansaannin vuoksi.

suksi01
Voidevalinta oli ok, ehkä vähän enemmän olisi voinut kerroksia laittaa. Loppumatkasta hiukan pehmenevä ja likaantunut lumi imi kiinni.

Lähtö oli aamu kahdeksalta, matkana siis 100 kilometriä vapaalla tyylillä. Aamulla tankkasin energiaa kroppaan Nutridrinkillä, lattella ja urheilujuomalla. Aamulla pakkasta oli yli kymmenen astetta, päivän mittaan lauhtui lähelle nollaa, ja aurinkokin paistoi koko päivän.

Kilpailun tunnelmaa muutti kovasti muutama päivä aiemmin sattunut kilpailunjohtajan yllättävä poismeno. Surullisen tunnelman lisäksi myös hiihtäjiä oli todella vähän, muutama kymmenen. Luultavasti tähän vaikutti myös samalle päivälle osunut Vuokattihiihto. Hiihtäjien vähyyden vuoksi mitään letkaa ei päässyt muotoutumaan. Hiihtelin rauhakseen hyvässä seurassa, sopivasti pk-sykkeillä eteenpäin.

Reitti kierrettiin kahtena  kierroksena, joista ensimmäisessä oli pistolenkki Pöyliövaaraan, jolloin sen pituudeksi tuli 60 kilometriä. Toinen kierros oli sitten 40 kilometriä. Kierroksen alku oli betoniksi jäänyttä, möykkyistä latua. Latu oli ajettu kovaa pakkasta vasten illalla. Myös Jokkavaaran lenkki, eli 15-30 kilometrin väli oli jäinen. Siellä uralla oli sileä jäinen patti keskellä. Vaikka keli oli siis liukas, piti yli puolet matkasta hiihtää jalkoja jännittäen, koska ainakin oma sukseni pyrki koko ajan alta pois.

Keli oli kuvankaltainen, aurinkopaisto ja parhaimmillaan ura oli liukas ja hyvä hiihtää.
Keli oli kuvankaltainen, aurinkopaisto ja parhaimmillaan ura oli liukas ja hyvä hiihtää.

Alun rauhallisuuden vuoksi meitä hiihteli kolme naista kimpassa. Yksi jäi Jokkavaaraan, mutta kahden sitten jatkoimme. Kierroksen alku on tasaista, helppoa uraa. Kurijärveltä sitte vähitellen aloitellaan nousuja kohti Väiskin laavua. Sieltä sitten alkaa varsinaisesti mäkisin osuus Pöyliövaaraan.

Helppo alku tuntuikin helpolta, mutta omat heikot hetkeni sattuivat Pöyliövaaran mutkalle. Varmaankin alussa kuitenkin söin liian vähän, ja pää alkoi tuntumaan ontolta tuolla pistolenkillä. Siellä jäin kuin venyvässä kuminauhassa ensimmäisenä hiihtävän kyydistä. Piti pitää oma vauhti, sillä tunsin, että siltä alueelta pois lähteminen niittaa loppumatkan tuskaisaksi taisteluksi.

Geelipullo oli jäätynyt (tämä oli varmaan osasyynä hiipineeseen energiavajeeseen), ja vähän ennen 60 kilometrin kohtaa huollossa ei auttanut kuin sulatella se kuumalla juomalla. Sen jälkeen join pullosta reilusti ja usein, jonka myötä matka alkoikin taas joutumaan. Toiselle kierrokselle lähdin yksin. Pyrin pitämään reipasta vauhtia, ja hiihto tuntui hyvältä. Kierroksen perukoilla Jokkavaarassa huomasi hyvin, että jäinen kohta on edelleen olemassa, mutta ladun lentoluisto oli hävinnyt.

Tutun kierroksen tylsin etappi on muutaman kilometrin matka, jossa latu kulkee voimalinjan alla. Siinä on aina vastatuuli, ja niin nytkin. Sain suoralla kaksi miestä kiinni, ja näin johdossa hiihtävän kilpasiskon kauempana. Miehet pistivät luonnollisesti minut vetämään, joten en yrittänyt lähteä kiskomaan eroa umpeen. Vastatuulessa meno tuntui nihkeältä, ja osin voimattomaltakin. Toinen miehistä tippui pois ja toinen ystävällisesti veti vuorostaan. Se antoi henkisesti paljon apuja, erityisesti nousussa Sierijärveltä Väiskinlaavullle. Siitä matkaa olikin enää alla 10 kilometriä. Otin vielä kunnolla geeliä, ja riemuitsin siitä, että edessä on enää yksi oikea nousu, Lappi Areenalle.

En hiihdä juuri koskaan niin kutsuttua ”sairaalan suoraa”. Se on tylsä, ja sitä kautta joudun epämukavuualueelle siellä. Nyt olin onnellinen, että taltutin peikon, ja kiisin tuota jouhevaa pätkää hyvää vauhtia. Pudotin kyydistäni peesiapua antaneen miehen, ja nousin tilanteeseen nähden hyvävoimaisena. Lopussa iskin kirimäistä vaihdetta, ja vaikka matka ei nyt aivan kesken loppunut, tuntui maalissa hyvävoimaiselta, vallan toiselta kuin vuosi takaperin, jolloin olin kalunnut energiani todella tyhjiin. Sijoitukseni oli siis toinen, ja hyvän lopun ansiosta sain ajan alle kuuden tunnin.

latu03
Seuraavana päivänä verryttelylenkillä näytti edelleen tältä. Kelit parhaimmillaan!

Hiihto oli nousujohteinen. Energiaa sain alun lipsahduksen jälkeen kroppaan hyvin, juomisen kanssa ei ollut mitän ongelmaa. Koko matkan tasaisella meno tuntui hyvävoimaiselta, Pöyliövaaran kierroksella ylämäet olivat raskaita, lopussa se ei pahentunut, vaan jaksoin ylämäkiin iskeä verrattain hyvin. Viimeksi Napapiirin hiihdossa olin katketa lopussa, ja Lapponiassakin hyvästä tasaisen menosta huolimatta, lopun nousu Olokselle oli surkeaa. Ilon aihe oli itseni mielestä hyvänä säilynyt tekniikka. Jaksoin vassutella rennosti lopussakin, ja sain pidettyä asennon ryhdikkäänä, eikä kuokassakaan alkanut ylävartalo nyökkimään ja kiertämään pahasti. Lopun iskukyky oli myös mahtavaa.

Hyvän energiatankkauksen huomasi myös seuraavana päivänä. Kävin verryttelylenkin perinteisellä ja ainoa tunne, joka edellistpäivästä oli, oli oikean käden puristuksessa tuntuva kipu. Olinkohan puristanut sauvaa liikaa? Jalat olivat hyvän tuntoiset, eikä käsissäkään ollut mitään moittimista.

Suunnitelmien mukaan hiihdän nyt vielä pari viikkoa oikein rauhallista lenkkiä, otan mukaan pyöräilyä, ja lisään juoksua. Mitään erityistä palauttelujaksoa en pidä ainakaan tässä vaiheessa. Parin viikon jälkeen sitten tehoja mukaan säännöllisesti.

Napapiirin hiihdon webbisivuille pääset täältä.

 

 

 

Vastaa