Pakkolepo ahdistaa – hamstring syndrooman kuntoutus vaatii lepoa

Ahdistaa. Tekemättömyys, liika aika ja lötkö olo. Ne kaikki aiheuttavat ahdistusta, suorastaan fyysistä pahaa oloa, ainakin yhdessä. Viikko meni hyvin, toinenkin vielä kohtuullisesti, mutta nyt kolmanten viikkona vieroitusoireet ovat jo huomattavat. Lepääminen tympäisee. Viikonloppuna leivoin, siivosin ja tein yhden maton. Jotain on tehtävä!

Tämän lepohössötyksen takanahan on vakaa aikomus kuntouttaa hamstring-vaiva pois päiväjärjestyksestä. Kestävyyttä pintakaasulla ryhmässä käydyn keskustelun mukaan tämä ei ole välttämättä mahdollista, vaan vaiva pysyy riesana sinnikkäästi. Mutta minä yritän. Nyt tukena on tulehduskipulääkekuuri, ja kuntoutus. Olen niin kyllästynyt koko ajan varomaan ja säätämään harjoittelua jalan mukaan.

Ihan paikallaan en ole ollut. Kävellä voi pienissä määrin, treeniksi luettava sauvakävely sen sijaan ärsyttää tulehdusta, joten siinä menee raja. Crossfitissä on ollut hyviä treenejä, jotka eivät ole rasittaneet väärällä tavalla takareittä. On ihanaa tehdä jotain, tuntea väsymystä kropassa, mutta samalla harmittaa.

Aamulla Kemijoki oli peilityyni. Se selvästi odotti pinnallaan lipuvaa kajakkia. Minä istuin autossa matkalla töihin, ja kajakki roikkui yksinäisenä kotona räystään alla. Ilma oli aurinkoinen ja kuulas, polut kutsuivat, kivasti pudonneiden ruskalehtein peittämät. Instagramissa kaikki olivat käyneet elämää pidemmällä maastopyörälenkillä, tai juosseet hienossa syysilmassa.

Usein sanotaan, että some masentaa. Kyllä vain, mutta samaan pystyy myös tavallinen ikkuna: mikään ei ole surkeampaa, kuin katsella hienoa keliä lasin takaa. Tai no on, katsella priimaa latua autosta. Vielä ei ole siitä vaaraa, ladun avaamisen menee vielä vajava kuukausi. Siihen mennessä minunkin lepäilyt alkavat olla ohi, ja pääsen toivottavasti tositoimiin.