Kortisonipiikillä
Marrasputkesta tulikin putken pätkä. Oli kyllä todella mukava juosta iltaisin pikkulenkki lumisessa metsässä otsalampun valossa. Tämä ihanuus vaihtui maanantaina pakkolepoon, kun fysiatri töräytti pakaran kylkeen kortisonia.
Kaikesta edistyksestä huolimatta, aloin olla pitkän lepäilyn ja kuntoutuksen myötä vähän epätoivoinen, kun hamstring-vaiva ei häipynyt pois. Jotenkin sitä aina luottaa siihen, että kyllähän rasitusvamma lähtee pois, heti kun vaan lepää tarpeeksi. No, kun kahdeksan viikkoa ei ollut tarpeeksi, aloin jälleen treenaamaan ja sain ajan fysiatrille. Aikaa odotellessa sain kasaan juoksua ja hiihtoa ihan kivastikin, eikä jalka siitä nyt pahentunutkaan. Tein jopa kertaalleen reippaita juoksuvetoja.
Fysiatrin näkemys vaivasta olikin sitten odotettu. Ympyrä ikään kuin jälleen sulkeutui. Hän totesi, että tiedäthän kyseessä olevan rasitusvamman. Kyllä, tiedän sen. Ja Rasitusvammojen vaativan oikeasti lepoa. Kyllä, tiedän. Ja että tässähän on jo tehty oikeastaan kaikki, mitä asialle voi tehdä. Kyllä, senkin tiedän, viimeistään nyt. Lohdutukserksi hän pisti kortisonia, tällä kertaa eri kohtaan pakaran yläosassa, missä myös on kipua. Siinä missä kesällä kortisoni pistettiin ultraäänellä ja suunnitellusta, tämä piikki tuli aivan extempore puun takaa. Toivottavasti tästä on jotain hyötyä.
Kortisoni pisti sikäli taas asioita uusiksi, sillä piikin jälkeen pitää jälleen lepuuttaa jalkaa. Nyt ohjelmassa kolme vikkoa kärsimystä. Kärsimys alkoikin samantien, kun jalkaa särki piikin jälkeen oikein urakalla vuorokauden. Vuorokauden jälkeen tuntuma jo ihan hyvä.
Kortisoni pakarassa ei tarkoita oikeasti lepoa. Kaikkea sellaista ilman muuta saa treenata, mikä ei provosoi takareittä. Olen vain tässä vaivojeni kurimuksessa oppinut, että lähes kaikki liike vaivaa juurikin takareittä. Kipsi jalassa nilkka murtuneenakin pystyi tekemään enemmän. Takareittä vihloo jo kun riisuu kenkiä. Käytännössä kaikki ne treeniliikkeet, missä takareisi ei oikeasti rasitu, ovat inhokkejani. Tai ainakin masentavia, koska ovat heikkouksiani.
Rehellisyyden nimissä, punnertaa voi aivan kuinka paljon vain, eikä se leukojenkaan vetäminen mitään hallaa takareidelle tee. Sallittujen listalla ovat myös muscle up, penkkipunnerrus ja push pressi. Johan niistä treenin saa. Käsipyöräily olisi myös vallan sopiva harrastus, jos sellainen jotenkin mahdollistuisi. Vähän valikoiden käyn edelleen kuitenkin crossfitissä, ja teen edellämainittuja harjoitteita siihen lisäksi. Näillä siis eteenpäin kolmen viikon ajan. Pitänee nähdä tämä jälleen mahdollisuutena kehittyä hyväksi punnertajaksi tai leukojen tikkaajaksi.
Hei! Kiva, kun kirjoitat taistelusta vaivan kanssa! Saan hieman vertaistukea… 🙂 Olen taistellut itse vaivan kanssa useamman vuoden, ehkä neljä. On ja pysyy. Kesällä ihme ja kumma pystyin hieman juoksemaan. Pertsan hiihdossa vaivaa, vapaassa ei niinkään. Pyöräilyn harrastaminen on kyllä jäänyt pariin lenkkiin kesässä. Että ei pääse ylikuntoon tämän vaivan kanssa, mutta päänuppia koettelee senkin edestä. Blogissasi olleita jumppaliikkeitä innostuin itsekin tekemään. Se, mistä vaiva on saanut itsellä tulta alleen, en ole ihan varma. Keskivartalon ja pakaralihaksen heikkous (lantion asento?) on mielestäni ehkä jotenkin yhteydessä asiaan, koska raskauden jälkeen sain tämän riesakseni. En tiedä, mutta aikaa ja hermoja tässä on mennyt. Tsemppiä!
Paljon tsemppiä taisteluun. Jotensakin loputtomalta itselläkin tämä vaikuttaaa, mutta haave ”terveestä” jalasta on edelleen voimassa.