Lost in Kainuu – kuudes kerta

Kuudes Lost in Kainuu, ja ensimmäinen shortcut. Kilpailu oli hyvin kahtiajakoinen. Samoin kuin keli.

Kilpailukauden huipennus osaltani piti olla ARWS-kisa Kroatiassa. Työprojektin vuoksi jouduin perumaan sen. Onneksi Gymcity AR sai tilalleni naisen, ja pystyi starttaamaan.

Kohtalo tai oma innostus vei minut kuitenkin jälleen Kainuuseen. Vaihtokauppa tuntui vähintään reilulta, Kroatian aurinkoiset ja lämpimät vuoret vaihtuivat Kainuun sateisiin metsiin. Liityin Hiiltomiesten joukkueeseen Tehon ja Taunon seuraksi. Tehon kanssa olemme kisanneet jo useamman kerran: Virossa, Kainuussa ja seikkailu-urheilun Em-kisoissa Venäjällä. Taunon kanssa kerta oli ensimmäinen.

Kapteenien kokous, seikkailu-urheilulle tyypillinen ohjeidenantotilaisuus ennen lähtöä. Ulkomailla kyseessä on välillä todellakin vain kapteeneille tarkoitettu tilaisuus, usein kyllä kaikki saavat olla paikalla. Niin nytkin. Kuvassa ohjeita antaa kilpailujohtaja Jukka Liuha.

Kilpailun alku – ketjut kireällä

Kilpailun ajaksi lupailtiin sadetta. Ennen lähtöä taivas kuitenkin kirkastui ja pääsimme matkaan oikeastaan hienossa syyskelissä. Hyvin tyypilliseen paikalliseen tapaan ensiksi oli sähläys-prologi. Sähläys siksi, että yleensä nämä perustuvat enimmäkseen tuuriin ja hiukkasen johonkin muuhun, ei varsinaisesti kuitenkaan kuntoon.

Tällä kertaa hajaannuimme hakemaan kaksi rastia. Tämän jälkeen kokoonnuimme ratkaisemaan kivipuistosta kolmannen rastin sanan. Päättelin ohjeesta, että sanat muodostuvat otsikkojen kirjaimista, sen luvun mukaan, mikä ohjeessa oli ilmoittu. Saamamme sanakombinaatio ei varsinaisesti kertonut meille paikkaa, mutta tarpeeksi lähelle kuitenkin, että kävimme hakemassa prologin leiman, ja pääsimme pyörillä matkaan.

Huoltoalue odotteli houkuttelvana. Viiden tähden paikka, missä teki mieli viipyä pidempäänkin vesisateessa. Kuva, Tauno.

Olimme letkan paremman kolmanneksen sisällä. Näin monen miestiimin tuskailevan prologin kanssa, mutta sekajoukkueita oli jo mennyt. Pyöräilimme parin rastin kautta Manamasaloon, eli noin 30 kilometrin tiesiirtymä. Olin kisannut siellä useita vuosia sitten Geopark Challengessa. Pyöräily tuntui hyvältä. Jalat olivat virkeät. Sen olin huomannut jo juostessa. Olin joutunut lepäämään flunssan vuoksi useita päiviä, ja ylipäänsä harjoittelin aika vähän Puolan EM-kisojen jälkeen. Lepääminen näköjään auttaa myös kunnon kohottamiseen.

Napsimme joukkueita kiinni tasaiseen tahtiin. Teho ja Tauno vetivät vuorotellen, ja moni miesjoukkuekin putosi meidän peesistä. Odottelin muutamaa kovaa miesjoukkuetta takaa, mutta edes asfalttipätkillä heitä ei kuulunut. Vauhti oli siis hyvää, ja olimmekin miesten sarjan kolmen joukossa monta tuntia. Keli helli auringon paisteella.

Pyöräily vei meidät melonta osuudelle. Melonnassa vain kaksi sai meloa, kolmas meni maitse. GPS-laitteen ja emitin piti käydä rastilla, muutoin oli ihan sama, miten osuuden suoritti. Haimme Tehon kanssa osuuden 1. rastin meloen. Meloimme rastille numero kaksi, missä Tauno odotti meitä. Tauno haki jalan rastit 2,3,4, ja 5. Meloimme rastille 7 odottamaan Taunoa. Kanootit jätettiin tähän. Tauno tuli ihan kärjen vauhdissa juoksultaan. Teho lähti tästä juosten hakemaan rastit 6, ja leimasi vielä sen rastin 7, ja haki paluumatkalla rastin 8. Palasimme melonnan alkuun jalan.

Osuudesta oli useita eri toteutustapoja, meidän oli luultavasti se optimin. Hitain oli varmasti se, että kaksi haki kaikki rastit meloen. Yleensä on aina huono merkki, jos yksikin joukkueen jäsenistä on pitkään paikallaan. Sitä voi pitää ohjenuorana näiden tehtävien suunnittelussa, eli miten kaikki joukkueen jäsenet liikkuvat mahdollisimman paljon reitillä eteenpäin. Se on yleensä se nopein tapa.

Yleensä on aina huono merkki, jos yksikin joukkueen jäsenistä on pitkään paikallaan. Sitä voi pitää ohjenuorana näiden tehtävien suunnittelussa, eli miten kaikki joukkueen jäsenet liikkuvat mahdollisimman paljon reitillä eteenpäin.

Tästä matka jatkui pyöräillen muutaman rastin kautta Manamasalon leirintäalueelle. Täältä alkoi swimrun-osuus. Käytännössä tämä oli suunnistus Manamasalon pikku lammilta toiselle. Rastit olivat vedessä metrien päässä rannasta. Meilä pojat uivat rastit. Tämä on kyllä hyvä puoli sekajoukkueella kisaamisessa: vaikka edetessä joutuu kovemmalle kuin naistiimissä, niin yleensä mitään ylimääräistä ei tarvitse tehdä.

Swimrun meni keskiverrosti. Kisaa oli käyty sen lopussa reilut kuusi tuntia ja melkein 80 kilometriä. Swimrunin jälkeisessä huollossa join colan ja nutridrinkin , sekä söin hedelmäsosetta. Pyörässä minulla oli Chimpanzee-urheilujuomaa, joka maistui kyllä hyvin. Siitä huoimatta olin juonut tavallistakin vähemmän, ehkä noin puoli litraa tuossa kuuden tunnin kohdalla.

Swimrunista lähtiessä olimme miesten sarjan kolmantena FreeAdventuren ja Autoaatamilan jälkeen, samoilla sijoilla muutaman muun miestiimin kanssa. Pyöräily jatkui pitkin komeita Manamasalon hiekkateitä ja polkuja. Tahti oli edelleen reipas, mutta nyt takaa tuli väkisinkin ohi Asuntoauto.eu. Ja hyvä niin, olinkin odotellut Rovaniemen poikien ohitusta jo 7 tunnin ajan.

Laskusuhdannetta paluupyöräilyssä

Pitkä pyöräily lähti viemään meitä 30 kilometrin paluumatkalle Manamasalosta takaisin Kivesvaaraan lähinnä asfalttitietä pitkin. Taivas alkoi repimään sadetta. Kaksi miesjoukkuetta meni ohitsemme, kun puimme kuoritakkeja. En pystynyt enää syömään, mutta sain juotua pullot tyhjiksi pyörästä. Kroppa oli kuitenkin jo lukossa, sillä kaikki kiinteä pisti yököttämään. Minulla oli kuitenkin nälkä ja odotin huollon keittoa jo kovasti.

Matkalla oli quest, missä piti kiertää kotiseutupolku, ja etsiä sen varrelta sekä tietoa alueen tarinoista, että leimasin. Kierrellessämme polkua, tuli pimeä. Luimme tarinoita ja etsimme leimasinta. Pari rastilippua löytyi, mutta ei leimaa. Olimme kuulleet vastaantulleelta Asuntoauto.eu:lta, että leimaa ei löytynyt. Typeryyksissämme kävimme hakemassa tehtävän lähtöpaikalta vauhtia, vain todetaksemme, että joudumme uusintakierrokselle. Kaiken maailman seilaamisen jälkeen pääsimme viimein matkaan kohti Kivesvaaraan huoltoa.

Maisemat Kivesvaaran päältä olivat hienot. Kävin itse paikalla ensimmäistä kertaa.

Kivesvaara osoittautui melko isoksi, kun sen päälle kipuaa pyörällä Manamasalon lenkin päätteeksi. Nousimme kuitenkin hyvävoimaisena ja hyvää vauhtia sen päälle. Huollossa ensin söimme järjestäjän huoltoruuan. Oli hiukan pettymys, ettei tarjolla ollutkaan keittoa. Vaikken puhdas kasvissyöjä olekaan, ei grillimakkara kyllä uppoa, eikä varsinkaan seikkailukisassa. Koitin nieleskellä muusia ja salaattia. Valtavasti siitä ei kaloreita tullut. Siirryimme sitten vesisateessa laavullemme vaihtamaan sopivaa yösuunnistus varustetta päälle. Huolto meni noin 10 minuuttia yliajalle pakollisesta 30 minuutin huollosta.

Sapekas kierros Kivesvaaran metsissä

Suunnistamaan lähtiessä tajusin, ettei vatsa tykännyt muusista senkään vertaa mitä minä. Juoksimme tiepätkiä, mutta tunnetusti tärinä ja höykytys provosoi kaikkea pahaa vatsassa. Metsässä ei kauheasti juostu, mutta melko reipasta jalkojen nostelua oli tiedossa.  Tein Konoset, eli oksensin pariin kertaan. Kaikki syöty ruoka tuli ulos. Olo helpottui hetkeksi. Kokonaan vatsa luonnollisesti rauhoittuisi, jos rasitus loppuisi. Mutta se on vähän vaikeaa kesken kisan. Olimme edelleen kuitenkin sekasarjan kärkipaikalla.

Pari rastia löytyi ihan hyvin. Sitten selkeästi suunnistuksessakin tuli hiukan ongelmia. Ajauduimme kielletylle alueelle. Korjasimme ohjeiden mukaan pois kielletyltä alueelta takaisin samaa reittiä, ja kiersimme alueen reilusti. Aikaa kului tuhottomasti. Ohitsemme meni toinen joukkue kielletyllä alueella, ja jatkoi suoraan sen läpi.

Seuraavaakin rastia haimme. Taisin tässä oksentaa lisää. Oksensin käytännössä joka kerta, kun yritin syödä tai juoda mitään. Pelkkä juomaletkun laittaminen suuhun aiheutti oksentamista. Toki mitään muuta ei enää tullut kuin sappea. Joka oksentamisen jälkeen olo oli hetken oikein hyvä.

Suunnistus päättyi jälleen Kivesvaaran huipulle, minne nousimme kärrypolkua pitkin. Tauno pukkasi minua selästä ja vatsassa olikin aina helpompi olo, kun syke ei noussut.

Yöllä hullossa oli railakas tunnelma. Olin juuri oksentanut vissyä. Kuva Tauno.

Olimme aivan läpimärkiä, ja itseänikin paleli jo reilusti. Lämmöt eivät nousseet, kun energiaakaan ei ollut. Join huollossa vissyä ja oksensin sen laavulle. Suunnistuksen jälkeen oli merkitty reittikirjaan emitin purku, joten kävimme kisatoimistossa (oli muuten turha reissu, emitiä ei tarvinnut purkaa). Samalla lämmittelimme sisällä hetken. Pistin kuorikintaat ja kaksi kuoritakkia, sillä matka veisi alas vaaralta pyörillä. Kello oli ehkä jo kaksi. Oksentaminen oli vienyt sen verran voimia, että en ollut ajasta yhtään selvillä.

Pyörä kulki kuitenkin ihan hyvin. Rasvoilla jaksaa pitkään, etenkin minulle pyöräily on se helpompi laji. Pää oli kuitenkin vähän sumea, ja olo tietysti kauhea.  Yritin olla ajattelematta sitä. Noin tunnin pyöräilyn jälkeen jouduimme pumppaamaan pyörän kumiin lisää ilmaan. Join uskaliaasti mehua, mutta se lensi jälleen kaaressa ulos melkein saman tien. Olin nyt laskujeni mukaan oksentanu kuusi tuntia, ja syömättä olin ollut reilusti pidempään. Muu joukkue puhalsi tuossa pelin poikki. Päätimme yhteistuumin, että käännymme takaisin. Teho lääkärinä kiteytti päätöksen selvästi: ” tuo ei ole enää tervettä”.

Pyöräilimme omin voimin takaisin huoltoon. Olo oli toki hirveä, mutta ihan hyvin pyörä nousi vielä Kivesvaaran päälle. Haimme maalileiman. Jotakin lohtua toi se, ettemme periaatteessa keskeyttäneet, lyhensimme vain reittiä. Toki sillä ole mitään merkitystä, tunne oli itsellä keskeytys. Kello oli viisi aamulla, olimme olleet liikkeellä 19 tuntia, 250 kilometrin reissusta jäi ehkä noin 70-80 kilometriä tekemättä. En edes yrittänyt syödä tai juoda mitään, vaihdoin vain kuivat päälle ja menin nukkumaan.

Unen saanti kesti. Paha olo jatkui vielä pitkään, ja koko kroppa tärisi pitkän tovin, ennen kuin lämpeni. Aamulla herätessä olo oli normalisoitunut ja ihan hyvä. Sain syötyä vähän sitä jo yöllä kaivattua keiton lientä. Tavaroiden lajittelun jälkeen ajelin rauhassa Rovaniemelle. Autossa sain jo juotua mehua, ja kotona söin jo pizzaa.

Vatsavaivat ovat hankalia. Raastavassa kestävyyssuorituksessa ne voivat iskeä, vaikka olisit varautunut hyvin. Tuskin Valentin Kononenkaan huolimattomuuttaan alkoi oksentamaan MM-kävelyssään. Joskus kroppa vaan ei toimi, kuten toivoisi.

Reitin lyhentämisestä huolimatta olo ei ollut ihan tuhottoman pettynyt. Lähinnä olin pahoillani joukkuekavereiden puolesta. Sijoitukset eivät itselleni aina merkitse niin paljon, joskus voitettu kisakin harmittaa, jollei se ole fyysisesti mennyt hyvin. Nyt sijoitusta ei tullut, mutta olen tavallaan tyytyväinen kisaan. Oma kunto ja meno tuntuivat hyviltä, erityisesti pyörällä. Olin hyvin palautunut Puolan kilpailusta vajaan kahden kuukauden takaa. Ja kisaaminen oli ihan kivaa, vaikka Puolassa päätinkin jälleen, etten kisaa enää ikinä. Joukkueen kesken kaikki toimi, ihan kuin olisimme kisanneet useinkin yhdessä.

Kisaaminen tällä tiimillä sujui hienosti. Taunolla oli hyvä asenne joukkueen yhdessä tekemiseen. Kuva Passionin Niina.

Lost in Kainuu kilpailuna

Lost in Kainuun tämänkertainen reitti oli viime vuotta vaatimattomampi. Erityisen tylsää oli maantiepyöräily. Toki, jos Manamasalon hienoja maastoja haluaa hyödyntää, eikä kisakeskus ole siellä, tulee väkisinkin pitkät asfalttisiirtymät. Ymmärrän, ettei reitti on maasto-olosuhteiden kompromissin lisäksi myös hyvin riippuvainen siitä, mihin kisakeskuksen saa laitettua. Näin isolle porukalle se vaatii kuitenkin jo tiettyjä puitteita.

Edelleen on aivan mahtavaa, että kilpailua järjestetään. Olen sen fani kahdestakin syystä. Ensinnäkin se saa uusia ihmisiä lajiin pariin, ja lisää lajin tunnettavuutta isollekin joukolle. Tätä vasten ei tunnu niin pahalta, että tapahtuma ei ehkä ole niin ”lajiuskollinen”. Toiseksi on hienoa, että kisa on ”pohjoisemmassa”. Suurin osa tapahtumista keskittyy Etelä-Suomeen, Lost in Kainuu on piristävä poikkeus.

Lost in Kainuussa järjestelyt toimivat hyvin. Kisan järjestäminen on varmasti haastavaa, kun mukana on hyvin monentasoisia kilpailijoita. Cut off -paikkoja on edellen todella paljon, mikä varmasti tekee tulosten tekemisen haasteelliseksi. Tulosten läpinäkyvyys olisi lajille tärkeää. Siis se, että joukkue voisi jollain tasolla tietää, tai edes ennustaa, mikä oma sijoitus oli. Ei ole hyvä, jos sijoituksen ratkominen jää päiväkausien päähän, ja kovin tulkinnanvaraiseksi. Kärkipäätä ongelma ei yleensä koske, mutta muita sitäkin enemmän.

Tulosten läpinäkyvyys olisi lajille tärkeää.

Cut offien lisäksi tällä kertaa tulosten läpinäkyvyyttä hämärtää myös kiellettyjen alueiden käyttäminen. Kapteenien kokouksessa tästä ilmoitettiin sakoksi, että mietitään ”joukkuekohtaisesti”. Se kuulostaa hiukan pahalta. Ajatelkaa yleisurheilukilpailua, missä rangaistus mietitään ”juoksijakohtaisesti”. Ei kuulosta hyvältä. Kartoissa oli tällä kertaa paljon kiellettyjä alueita, ja ne olivat paikoin vaikeasti kierrettävissä ja huomattavissa. Niille eksyminen oli ymmärrettävää. Näissä ongelmissa voisi edelleen tukeutua lajin kansainväliseen säännöstöön. Se voisi tuoda helpotusta järjestäjälle, ja toisaalta lisätä kisasääntöjen ennakoitavuutta myös kilpailijoille.

Nyt itsellä vain lepoa, ja kohta maiseman vaihto!

Palauttavaa syksyä!

Viime vuoden hiukan voitokkaampi kisaraporti löytyy täältä.

Ja muutaman vuoden takaa löytyy  myös hienoa, ja voitokasta kertomusta kisasta täältä.

One thought on “Lost in Kainuu – kuudes kerta

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: