Näin meni seikkailu-urheilun MM-kisat

Seikkailu-urheilun MM-kisat ovat olleet minulle haave ja tavoite jo 10 vuotta. Pelkkä osallistuminen kisoihin ei kuitenkaan riittänyt minulle. Osallistumaan minua on usein pyydetty vuosien varrella muun muassa ulkomaisiin joukkueisiin. Se ei kuitenkaan tuntunut oikealta tavalta kisata, kisata jonkun toisen maan lipun alla.

Halusin suomalaisen joukkueen, jolla olisi tavoite ja mahdollisuus kympin sakkiin. Sellaiseksi rakentui Team Mareld Adventure, eli Joni Haataja, Juha Prittinen ja Juha Lehtonen lisäkseni.

Oma usko tuohon kymmenen parhaan joukkoon pääsemiseksi kuitenkin horjui kisan alla. Kisan kattaus oli kuitenkin niin kova: maailman listan parhaat. Ja vähintään 20 joukkuetta, joilla oli voittettuna paikka MM-kisoihin aiemmista kisoista. Horjunta oli ihan turhaa, pitäisi vain tukasti pitää tavoitteestaaan kiinni, eikä alkaa epäröidä!


Kisakeskus täydessä tohinassa joukkueiden pakatessa varusteita järjestäjän kuljetettavaksi. Huoltoihin pakattiin yhteiseksi joukkueelle Box A, Box B, Bike Box ja Kayak bag.

10 teesiä – seikkailu-urheilun 2021 MM-kisat, Espanja

  • Kisassa ei ollut vaikeata maastoa, mutta kisan vaativuutta oli lisätty erittäin pitkillä osuuksilla.
  • Kisan ensimmäinen osuus oli 122km (noin vuorokauden) mittainen juoksu. Osa joukkueista tulisi pilaamaan kisansa tässä juoksemalla jalat loppuun tai hajalle.
  • Meillä taktiikkana oli lähteä rauhallisesti sijoituksista välittämättä ja panostaa nukkumiseen huolloissa (bike boxissa makuupussi ja alusta). Halusimme välttää unenpuutteesta johtuvan vauhdin totaalisen nuukahtamisen.
  • Tavoitteena oli pystyä etenemään vauhdilla myös kisan lopussa, ja nostaa sijoituksia koko ajan loppua kohti.
  • Tässäkin kisassa osa joukkueista lähtee liian lujaa, jolloin heidän vauhti laskee loppua kohti paljon.
  • Ensimmäiselle osuudelle minimoimme repun painon, jotta jalat pääsisivät mahdollisimman helpolla.
  • Pitkä melonta, 90 km, lähes vuorokausi, olisi meille hyvä osuus.
  • Joka huollossa syömme lämpimän ruuan. Käytännössä nämä olivat retkiruokia, retkiruoka oli mukana myös kahdella pisimmällä osuudella. Järjestäjä tarjosi monessa huollossa lämpimän veden.
  • Meillä oli kaksi karttasettiä ja kolme suunnistajaa, tarkoitus minimoida pummit (kuten varmaan toki kaikilla).
  • Viimeinen kombo 65km trekki + 11km melonta + 35 km trekki on lähes yhtä vaativa, kuin ensimmäisen osuuden trekki. Tässä pystyy vielä iskemään.

Oma tahti ja tuttujen kanssa jutustelu – 122km trekki 29h

Aina suurin osa joukkueista lähtee liian lujaa. Aina. Niin nytkin. Jopa huippujoukkueet myönsivät lähteneensä liian lujaa osuuksien pituuksiin nähden, mutta heidän kohdallaan sen toki ymmärrän. Voitosta taistelevat joukkueet kun kisaavat osittain riskillä. Mutta me muut, mielle riskinotto ei yleensä kannata. Meidän joukkue oli alun tieosuudella aivan jaloissa, vaikka juoksimme koko ajan.

Alun helppo osuus olikin 15 kilometriä asfaltti- ja sorateitä. Olimme sijoilla ynnä muut, mutta olimme varautuneet siihen, ja päättäneet, että emme välitä. Trekki vei ylös ja alas rinteitä, alun matkaa taitettiin paljon myös asfaltilla. Ja tiedättehän, alamäkeen juokseminen asflatilla syö jalkoja aivan valtavasti. osittain tästä syystä olimme minimoineet erityisesti minun reppuni painon, kannoin vain omat juomat ja omia eväitä, sekä muutamat henkilökohtaiset varusteet. Koimme tämän järkevämmäksi tavaksi, kuin esimerkiksi vetäminen.

Pintakaasulla matkatessa tunnelma urheilijoiden joukossa oli innostunut. Näimme useita joukkueita ympärillämme ja jututimme tuttuja matkaa tehdessämme. Olin kaivannut ulkomaisten kisakavereiden näkemistä ja tätä kisaamistahan oli odotettu reilu pari vuotta!

Vähitellen siirryimme poluille, ja yhä mäkisempään maastoon. Alun tunneille sattui myös joen ylityksiä, piikkipuskaa ja huonokulkuista kinttupolkua. Sauvat sai ottaa aika pian käyttöön, ja niitä tarvitsi läpi koko osuuden. Välillä ohitimme pieniä kyliä. Kylien ohituksia rakastan! Pitkien maastopätkien jälkeen on ihanaa tupsahtaa pikkukylän kujille ja nähdä ehkä ihmisiä. Kylät olivat niin pieniä, että mitään palveluja niissä ei ollut, vettä saimme välillä yhdestä talosta.

Minä tunnen kuinka vauhti kiihtyy
Tule mukanani juhlimaan
Tää on paikka, jossa kansa viihtyy
Tänään tunnelmasta kunnolla kiinni saan
Lennän aurinkoon.

Tänä yönä tosi vahva kestää
Monen tunnin päässä aamu on
Mutta kuka voisi meitä estää
Kun mä lennän sinun kanssasi aurinkoon

Matti ja Teppo

Hyvin ennakoidusti Prittisellä ja minulla oli huonot hetket ensimmäisenä vuorokautena. Prittisen ruokahalu katosi jo ennen pimeää, ja omani alkoi kyykkäämään pimeän laskiessa. Tiesin, että tästä noustaan, mutta olo oli luonnollisesti huono, ja se vaikutti vauhtiin. Joni lauloi vieressä, ”tunnen kuinka vauhti kiihtyy…”, samalla kun tunsi vauhdin kiihtyvän lähinnä vatsassa. Päätin, että tämä oli viimeinen kisa: kunhan täältä selviän pois, en enää kisaa ikinä. Tämä päätös on toistunut jokaisessa kisassa jo 15 vuotta.

Olisin kaivannut tässä kohtaa vieläkin lisää suolaista syötävää, mutta tälle osuudelle olin optimoinut sekä syötävien painoa, että niiden määrää. Osuus oli yli 24 tuntia, eli sille olisi pitänyt kuljettaa käytännössä ikään kuin koko Lost in Kainuun 24 tunnin kisan eväät. Se olisi ollut käytännössä muutama kilo, enkä halunnut niin paljoa painoa reppuun.

Yritin siis pitää oloa yllä oliiveilla ja juustolla. Tuossa hetkessä makeista eväistä maistuivat vain Vauhtikarkit. Join mahdollisimman paljon. Vatsan ollessa tyhjä viimeinen niitti on, jos nesteytys käy surkeaksi.

Kuva on ensimmäisen osuuden lopuiltapäivästä tai alkuilasta. Kisa oli vielä aivan aluillaan.

Pidimme suunnitelman mukaan ruokatauon iltayöllä. Siinä söimme kylmässä vedessä turvotettua pastaa ja puuroa, sekä huolsimme jalkoja. Sain syötyä löysää ja kylmää kaurapuuroa väkisin sen verran, että sain vatsaan desin massaa. Se oli todella tärkeää. Taisimme tässä myös viimein vetää kuorivaatteet päälle. Tauko oli ehkä 15 minuuttia pimeässä tuulisella rinteellä veden ripsoessa selkään.

Tauon jälkeen edessä olikin korkea huippuharjanne, kaatosade, pimeä ja kova tuuli. Tuulen ja veden riepotellessa kuorivaatteita, ryynäsimme alas kohti joen vartta läpi piikkipuskaisen ja jyrkän rinteen. Eri puolilla rinteillä näkyi muiden joukkueiden valoja. Reitinvalintoja vaikutti olevan lähes yhtä monta erilaista, kuin oli joukkueitakin. Kisan aikana on aina jännittävää nähdä pimeässä toisen joukkueen otsalamppujen jono. Tunnelma oli juuri sellainen, mitä seikkailukisoissa rakastan: vain minä sekä muu joukkue ja repuissa kaikki, mitä tarvitaan.

Lue lisää: Miten pakkaat sopivasti energiaa ultrakisaan >>>

Näissä kohdissa voisi helposti miettiä, onko tässä järkeä, tai sitä, ovatko suunnistajat nyt ihan varmoja reitistä. En kuitenkaan mieti näitä. Luotan suunnistajiin täysin jo lähtökohtaisesti, kun olen reissuun lähtenyt. Itse en suunnista miesten kanssa kisatessa. Joskus osallistun karttojen piirtämiseen, jos siihen on aikaa. Minulla on kuitenkin yleensä reittikirja, jonka tunnen hyvin. Ja sen perusteella minulla on kyllä hyvä kokonaiskuva reitistä ja kisasta.

Yö soljui läpi polkujen ja kylien ohitusten rytmittäessä menoa. Laskeuduimme vuorilta läpi viinitilojen. Napsin ojanpientareilta viinirypäleitä ja söin niitä. Viiniin tarkoiteut viinirypäleet olivat paljon tavallista happamampia, mutta silti ihania. Isomman kylän ohituksessa silmiimme osui huoltoasemalla oleva automaatti. Ostimme siitä colaa kaikille, ja taas matka jatkui. Kylän jälkeen ryynäsimme läpi piikkipuskien moottoritien alikulkuun. Tämä oli se alikulku, jota Sweco oli pummannut oikein kunnolla.

Aamun valjetessa ohittelimme joukkueita, ja osan kanssa kuljimme samaa tahtia. Paha oloni oli mennyt ohi, ja ruoka maistui jälleen. Kuorivaatteistakin pystyi luopumaan kelin lämmetessä. Olimme jälleen kaikki hyvävoimaisia ja iskussa.

Trekin viimeinen osuus nousi pitkän matkan ylös ja ylös, kohti laskettelukeskusta ja huoltoa. Vaikka yö oli selvitty ilman valtavaa nukutuksen tunnetta, odotimme jo huoltoa. Järjestäjän mukaan huollossa oli rauhallinen tila nukkumiseen ja lämmintä vettä. Meillä oli pyöräboksissa makuupussi ja makuualustat odottamassa väsyneitä trekkaajia.

Osuuden lopusta tuli vielä takaa Boa Brasil, varsin kova joukkue. Se antoi meille uskoa, että jotain olimme tehneet jotakin oikein osuudella, vaikka tiesimme, että sijoitus on mitä sattuu, ja aikakin paljon nopeimpia huonompi. Osuus vei meiltä 29 tuntia. Suunnistus oli kuitenkin mennyt hyvin. Myöhemmin selvisi, että monet joukkueet, kuten esimerkiksi maailmanlistalle sijoitettu Sweco, olivat tehneet isojakin pummeja.


Huolto – lepoa, vapaa-aikaa, osa kisaa?

Pitkässä kisassa varmaan kaikki odottavat huoltoon pääsyä. Huollossa ei kuitenkaan oikeastaan aukea mikään lepäilijän taivas. Huolto on osa kisaa, ja siellä on todella paljon tehtävää. Ensimmäisessä huollossa pitkän trekin jälkeen meidän piti huoltaa jalat, nukkua, syödä, päivittää repun sisältö seuraavalle osuudelle, sekä kasata pyörä ja pakata jälleen huoltoboksit takaisin kuljetukseen.

Huolto oli jonkinlaisessa urheiluhallissa, ja nukkumiseen oli erillinen huone. Olimme ensimmäinen joukkue, joka jäi nukkumaan, sillä muunmuassa brasilialaiset lähtivät noin tunnissa jatkamaan matkaa. Huoltoon ylipäänsä valui meidän jälkeemme tuttuja joukkueita, niitä samoja joiden jaloissa olimme olleet trekin alussa. Hyvillä reitinvalinnoilla ja tasaisella vauhdilla olimme nousseet loppua kohti. Luotimme tässä kuitenkin ennen kisaan luotuun taktiikkaan: rauhallinen alku ja paljon lepoa alussa, niin voimme nousta kisan lopussa. Alussa ei saa ahnehtia vauhdin kanssa, se kostautuu monin verroin lopussa.

Nukuimme pari tuntia, ja söimme retkiruuan. Pyörä oli koottu nopeasti, mutta sen jälkeen matkaan lähtö venyi turhaa. Lähdimme liikkeelle pimeän jo laskeuduttua. Yhteensä huollossa meni noin 3h 50 minuuttia. Lähdimme matkaan yhtä aikaa noin tunti meidän jäljeen huoltoon tulleen Gymcityn kanssa.


Lyhyt ja kylmä MTB 80km

Pyöräilyosuuden alussa Joni ja Juha kävivät laskemassa hissipyöräreitin sillä aikaa kun Jussin kanssa liuùimme ziplinen. Itse pyöräily alkoi ylhäältä laskettelurinteen yläasemalta. Ylhäällä rinteen päällä lähes 2000 metrissä oli todella kylmä, kova tuuli ja sakea sumu. Siitä huolimatta oli mahtavaa ja lihaksille todella kotoisaa olla pyörän päällä. Rakastin pitkiä alamäkiä, vaikka sumussa näkyvyys olikin mitä sattui.

Vaikka osuus oli vain 80 kilometriä, vaati suunnistus tarkkuutta. Välillä jouduimme taluttelemaan kaatuneiden puiden vuoksi. Kartalla oleva ”valkoinen tie” saattoi ilmeisesti olla ihan mitä vain asfaltista kulkukelvottomaan polkuun.

Ohitimme jälleen mutaman kylän, ja haimme rastin korkealta linnalta. Täällä polkimeni alkoi reistailemaan. Klossi ei enää lähtenyt irti. Poljin oli mennyt tiukalle, ja klossikin oli irtoamassa. Muutaman minuutin fiksauksella olimme kuitenkin takaisin vauhdissa. Osuus kesti meiltä 8 tuntia ja 50 minuuttia.


2. huolto

Seikkailuurheilun MM-kisat
Huollossa on ratkiriemukasta!

Edessä oli noin vuorokauden melonta, ja alkuperäinen ajatuksemme oli ollut mahdollisesti pilkkoa melonta nukkumalla matkalla. Saavuimme tähän huoltoon aamuyöllä viiden aikaan. Kello 8:30 asti oli darkzone, jonka aikana melonnan alussa olevia koskia ei saanut laskea, vaan ne piti kiertää maitse. Tämä olisi selvästi hitaampaa, kuin koskien laskeminen. Päätimme siksi nukkua huollossa, ja tähdätä lähtömme dark zonen loppumiseen. Koskien laskeminen meloen säästäisi mahdollisesti lähes tunnin ajassa, ja paljon jalkoja.

Huollossa pakkasimme pyörät ja reput valmiiksi ja kömmimme alustan ja makuupussin kanssa urheiluhallin katsomon yläparvelle nukkumaan. Kevyt makuualusta eristi mukavasti betonilattiasta. Taukotakki toimi tyynynä ja korvatulpat takasivat hiljaisuuden. Löysin itse hämärän paikan rappujen tasanteelta.

Huoltoon tuli meidän jälkeemme muunmuassa Gymcity, jonka ohitimme heti pyöräosuuden alussa, sekä yllätykseksemme Boa Brasil. He lähtivät osuudelle yli 2h ennen meitä ja tulivat lähes saman verran perässä. Vauhtimme oli siis edelleen osuuksilla hyvä. Huollossa olimme noin 2 tuntia ja 45 minuuttia, siinä ajassa ehti kasata pyörän laatikkoon, ja laittaa melonnan eväät valmiiksi, sekä syödä retkiruuan.

Kevyt makuualusta eristi mukavasti betonilattiasta.
Taukotakki toimi tyynynä ja korvatulpat takasivat hiljaisuuden.
Löysin itse hämärän paikan rappujen tasanteelta.


90km melontaa ja kilometritolkulla kajakin kantoa

Melonta alkoi suoraan mukavilla koskipätkillä. Kastuimme heti aamutuimaan täysin sit-on-topin syöksyessä kuohuihin. Onneksi olimme menossa kohti päivää ja lämmintä, seikkailukisoissa melonnassa kun kokemukseni mukaan palelee aina.

Meloimme kurinalaisesti koko ajan. Toisen syödessä toinen meloi. Matka taittuikin aivan kiitettävästi. Taakse jäivät niin Gymcity, kuin muutkin dark zonen loppuessa lähteneet joukkueet. Otimme myös koko ajan kiinni virolaista Seiklushunt-joukkuetta, jota emme olleet nähneetkään alkukiihdytyksen jälkeen.

Järjestäjä oli fiksusti sijoittanut ensimmäisen melontarastin kauemmaksi rannasta, mikä pakotti meidän nousemaan kajakeista ja kävelemään vähän. Vaikka oli päivä, ei keli ollut mitenkään kuuma. Lähinnä lämpötila oli juuri ja juuri sellainen, ettei kauheasti palellut. Rastilla ohitimme virolaiset, ja lähdimme tekemään heihin eroa.

Melonnan puolivälissä oli 12 kilometrin mittainen kajakkien kanto. Tätä varten meillä oli mukana kaksi kajakkikärryä. Vesiltä noustessa hain rannan kahvilasta meille kahvia ja colaa. Samalla Juha ja Joni tyhjensivät sit-on-topin, joka oli imenyt vettä sisuksiinsa kuin sieni!

Paikka oli jokiristelyn alkupaikka, ja tästä lähdettiin työntämään kajakkeja ylös serpentiinitietä. Siis aivan silkkaan pitkään ylämäkeen. Meidän systeemimme toimi kuitenkin hyvin. Kajakit pysyivät kärryjen päällä, ja kun jaksoimme tehdä kovasti töitä, ja matka taittui. Juoksimme jopa kajakkien kanssa välillä alamäkiä.

Pyrimme syömään ja juomaan tässä hyvin, koska melonnassa nämä jäävät aina aivan liian vähälle. Yritin bongata tienvierustoilla ”mansikkapuita” ja muita hedelmäpuita. Parin vuorokauden jälkeen halutti jo kovasti jotakin tuoretta ja raikasta syötävää. Kisarepuista kaivoin oliiveja ja juustoa, näkkileipää sekä Pantteri-karkkeja. Mieltä kohotti myös Snickers ja Daim, sekä sipsit.

Kajakkeja työnnettiin ja vedettin ylä- ja alamäkeen pitkin asfalttitietä. Siirtymän aikana vaihdoimmekin käytännössä melontajokea. Viimein pääsimme pakkaamaan jälleen tavaramme sit-on-toppeihin ja jatkamaan melontaa. Joessa oli paikoin kivoja koskia, mutta pääosin jouduimme lähinnä etsimään parhaiten virtaavaa väylää menoamme vauhdittamaan. Melonta alkoi myös käydä tässä vaiheessa hiukan tylsäksi 12 tunnin huitomisen jälkeen, kun samaan aikaa laskeutui pimeä.

Melonnan lopuksi laskettelimme muutaman kosken, ja meloimme sileää jokea kohti huoltoa. Vähän ennen perille saapumista Juha ja Joni joutivat rantautumaan pikakomennuksella, kun kajakki alta alkoi upota. Kajakki oli jälleen täyttynyt rungon sisältä vedellä ja se oli tyhjennettävä. Lähellä oli, ettei alus päätynyt pohjaan. Saimme kaikki tavarat ja alukset kuitenkin vietyä vaihtoon asti, ja siirryimme pimeässä huoltoon. Tässä huollossa ei meinannut millään löytyä englanninkielentaitoista, eikä auttava espanjakaan helpottanut tilannetta. Tässä huollossa olisi ollut hyvä osata ranskaa.

Osuus oli ollut meiltä nopea, jopa 2 tuntia voittajajoukkuetta nopeampi, kestäen vain reilut 16 tuntia. Voittajajoukkue Safat on nukkunut osuudella.


Pitkä huolto

Alkamassa oli kolmas yö. Ajankohta nukkumiselle oli hyvä, ja kaikki odottivat jo sitä. Usein oma vireystila nousee huoltoon tultaessa, ja välillä onkin vaikea saada unta, vaikka olisi kuinka väsynyt. Huolloissa kun on usein kiireen ja jännityksen tuntu. Tämä huolto oli kuitenkin kuin rauhallinen, pimeä luola, käytännössä jokin kellaritila. Laitoimme jälleen ensiksi seuraavan osuuden tavarat valmiiksi, eli pyörä, ruuat vuorokaudeksi ja sopivan vaatesetin.

Pyrin tekemään huollossa aina kaiken samalla tavalla. Se nopeuttaa toimintaa, ja estää virheiden mahdollisuutta.
Esimmäiseksi puran boksista kyseiseen huoltoon pakatun huoltopussin. Siinä on minulla pakattuna
a) huollossa syötävät ruuat,
b) seuraavan osuuden ruuat, ja
c) seuraavan osuuden varusteet.

Aluksi vaihdan nopeasti kuivat, seuraavan osuuden vaatteet päälle (mikäli tarpeen, ja melonnan jälkeen aina). Riisun kengät ja olen huollon ajan villasukilla. Tyhjennän kisarepun roskista ja vanhoista eväistä. En koskaan ota pois mitään pakollisia varusteita kisarepusta. Tärkeää on, että lasken repun aina yhteen yhteen paikkaan. Siihen samaan kohtaan kokoan kaikki seuraavalle osuudelle lähtevät varusteet. Vältän näin viimeiseen asti tavaroiden levittelyä, se hidastuttaa toimintaa paljon.

Näiden jälkeen syön ja kokoan pyörän. Nukkumaan mennessä otan mukaani rasvat ja kaiken, mitä tarvitsen ihon huoltamista varten. Pesen jalat ja käyn nukkumaan. Unien jälkeen rasvaan ja puen loput vaatteet päälle. Lopuksi tarkistan kaiken, sekä pakkaan ja suljen huoltoboksit. Olen valmis lähtöön.

Tässä huollossa joukkueemme oli todella hidas. Nukuimme kaksi tuntia, mutta lähtö venyi sen jälkeen vielä pitkään. Toki huollossa oli myös piirrettävä kartat, mutta selvästi joukkeen optimointi ja järjestelmällinen toiminen olivat lomalla. Huollossa aikaa kului 5 ja puoli tuntia, selvästi liian kauan. Huollossa olomme aikana paikalle olivat tulleet meitä selvästi hitaammat Gymcity ja Seiklushunt. Päädyimme jälleen heidän kanssa yhtäaikaa baanalle.


Pitkä pyöräily – 210 kilometriä Gallecialaisia maisemia

Pyöräilyn kimppuun kävimme aikaisin aamulla pimeässä. Edessä oli jälleen vuorokauden mittainen osuus, joten evästä oli taas kiloittain mukana. Alussa kipusimme pitkään ylös pois kylästä. Heti osuuden alussa kaaduin maahan, koska klossi ei lähtenyt. Selvisi, että poljin rikkoutui, kuten myös klossin kiinnitys kengästä.

Edessä oli siis 200 kilometriä ilman klosseja, pyöräilykenkä luiskahdellen polkimelta.

Noin tunnin kipuamisen jälkeen tapahtui kisan kylmäävin hetki.
Näitä tulee aina välillä, isoja ongelmia eteen, jotka toimivat tavallaan vedenjakajina kisassa.

Epäonni ei kuitenkaan loppunut tähän. Noin tunnin kipuamisen jälkeen tapahtui kisan kylmäävin hetki. Näitä tulee aina välillä, isoja ongelmia eteen, jotka toimivat tavallaan vedenjakajina kisassa.

Jussin pyörästä puhkesi kumi. Se ei ole ongelma, mutta ongelma oli, että meillä ei ollut työkaluja renkaan akseliin. Kiekossa oli uudet läpiakselit, ja tutut pikalinkut olivat poissa. Kiekon akseli olisi auennut isolla kuusiokololla, mikä löytyi kyllä huollosta, mutta ei ollut mukana. Yritimme tilkitä vuotavaa kumia paikkausvaahdolla, mutta se ei auttanut, reikä oli selkeä viilto. Harkitsimme paluuta huoltoon. Se tuntui kovin masentavalta, ja tulisi myös viemään paljon aikaa. Päädyimme pienen neuvonpidon jälkeen jatkamaan taluttaen eteenpäin seuraavaan kylään, josko saisimme jostakin tarpeeksi ison kuusiokolon lainaan. Oli vielä pimeää ja kello taisi olla aamu kuusi, renkaaseen oli hassattu jo puolisen tuntia aikaa.

Hetken päästä risteyksessä tulikin tietä pitkin auto, jonka pysäytimme. Mummo ratissa oli kauhuissaan. Varmasti osasyynä olivat myös melko reippaana loistavat otsalamput, jotka saivat mummon näyttämään peuralta ajovaloissa. Minun auttavalla portugalilla ja Juhan espanjan sanoilla saimme mummon ymmärtämään, ettemme aio ryöstää häntä, vaikka näytämmekin kulkureilta. Ja että kaipaamme isoa kuusiokoloa. Mummo viittoili meidät hädissään alaspäin kylään.

Taluttelimme kylään. Juha lähti rohkeana soittelemaan ovikelloja pimeässä kylässä anivarhin aamulla. Ja todellakin, yhdestä talosta noustiin avaamaan ovi! Avaaja oli keski-ikäinen mies, joka oli selvästi pyöräilymiehiä. Hän oli kuullut kisasta, ja hahmotti, mistä oli kyse. Häneltä löytyi oikea työkalu, ja vaihdoimme renkaan. Saimme vielä laitettua paineet hänen jalkapumpullaan. Pienten hurraa huutojen paikka! Matka jatkui, vaikka jo hetken mietin, jääkö se tähän.

Päivä valkeni, ja pyöräily tuntui paikoin puuduttavalta. Pyöräilimme ohitse lipui sorateitä, tuulimyllyjä, asfalttia ja taas tuulimyllyjä. Onneksi välillä pujottelimme pienten kylien kujien läpi. Näissä kohdissa ei aina tunnistanut, olemmeko menossa jonkun varastoon, vai kuljemmeko kylän läpi menevää päätietä.

Aika pian koko vasen selkä oli tulessa, koska jouduin polkemaan vinossa klossin puuttumisen vuoksi. Sen lisäksi etenkin tekniset alamäet olivat ärsyttäviä, kun jalka ei ollut kiinni. En ajatellut kilometrejä, enkä kulunutta aikaa, ajattelin vain alaselkää. Aikaa mietiskelylle oli enemmän kuin tarpeeksi, tunnit matelivat, vaikka maisemat vaihtuivatkin. Keli ei ollut lainkaan kuuma, vaan välillä paleli.

Vedensaanti oli myös koko ajan vähän ongelma. Tuli myös juotua liian vähän, koska ei ollut varma, koska saisi lisää vettä. Haimme vettä yhdeltä leirintäalueelta, mistä löytyi myös jäätelöt. Pidimme myös ruokatauon ja söimme turvotetut retkiruuat. Sain pari ampiaisen pistoa polun varrella, nilkkaan ja olkapäähän. Kylläpä ne sattuivatkin!

Suunnistus keskellä kansanjuhlaa

Pyöräilyn ehdoton kohokohta oli saapuminen illansuussa Lugoon. Lugossa oli lyhyt suunnistus jalan vanhassa kaupungissa. Aloitimme suunnistuksen hakemalla ruokaa Mäkkäristä. Hampurilainen maistui niin hyvältä! Tiesin, että tulen menemään loppukisan hyvävoimaisena, kun sain ruokaa. Ruoka mahdollistaa minulle samalla myös omien eväiden paremman syömisen, ja toisaalta vie pois huolen jaksamisesta.

Vanhassa kaupungissa oli meneillään kansanjuhlat, nimittäin paikallisen pyhimyksen kunniaksi järjestettävä Saint Fraulein. Väkeä oli liikkeellä hurjasti, ja paikalla oli parikin isoa lavaa musiikkiesityksineen sekä kahviloiden terassit täynnä ihmisiä. Mutkittelimme ja poukkoilimme väkijoukossa samalla kun poimimme rasteja vanhan kaupungin muureilta. Juhlatunnelma lisää aina fiilistä pitkän matkanteon keskellä! Emme tainneet kuitenkaan onnistua suunnistuksessa parhalla mahdollisella tavalla.

Pimeä laskeutui suunnistuksen aikana ja edessä oli jo neljäs yö. Epäonnikin jatkui edelleen: Jussin pyörästä oli jälleen kumi puhki, tällä kertaa etukumi, mistä rengas irtosi kyllä pikalinkulla.

Suuntasimme sovinnolla mäkkäriin kahville. Samaan aikaa mäkkärissä olivat myös puolalaiset, sekä Greener Adventure. Tällä pitstopilla vaihdoimme sisurin ja piirsimme loput kartat samalla kun söimme jätskit ja joimme kahvit. Tämä vei paljon aikaa. Mutta toisaalta, meidän suunnistus oli onnistunutta ja sujuvaa juurikin myös, koska reitti oli suunniteltu ja piirretty karttoihin.

Sumu ja kylmyys iskevät!

Nyt pyöräilyä ei ollut enää aivan mahdottomasti jäljellä. Alkamassa oli kuitenkin taas uusi yö. Vaikka yöt ovat maagista aikaa, liittyy niihin aina myös vauhdin laskemisen riski. Syöksyimme kuitenkin matkaan sellaista vauhtia, jonka tiesin riittävän vaikka muiden joukkueiden kiinni ottamiseen. Mutta kuinka nopeasti tämäkin muuttuu!

Sumu jotenkin imaisi mukanaan, sulki sisälleen. Se hiljentää äänimaailman ja muodostaa kuplan ympärille.
Kaikki muuttuu uneliaaksi, ja minua alkoi väsyttämään. Tähän pitkän pyöräilyn loppuun, sumuisen yön pimeyteen,
sattui koomailuvaihde.

Pimeässä ja sumussa lähdimme nousemaan sorateitä ylös ja alas. Sumu vain sakeni ja sakeni. Keli kylmeni, ja puimme kuorivaatetta päälle. Näkyvyys oli vain parikymmentä metriä, ja suunnistajat pyyhkivät karttatelineestä hilettä pois.

Sumu jotenkin imaisi mukanaan, sulki sisälleen. Se hiljentää äänimaailman ja muodostaa kuplan ympärille. Kaikki muuttuu uneliaaksi, ja minua alkoi väsyttämään. Tähän pitkän pyöräilyn loppuun, sumuisen yön pimeyteen sattui koomailuvaihde. Pienessä horkassa, pimeässä ja sumussa on niin helppo vain uppoutua omaan maailmaan. Pian sitten jo väsyttääkin, ja seuraavaksi et saa enää itseäsi skarpiksi ollenkaan. Koomailuvaihteessa et tajua, että kävelet, mutta et myöskään tajua, että vauhti hiljenee. Haaput ja vaaput tulemaan, tai pahimmassa tapauksessa lasket mäkeä pyörällä, mutta oikeasti nukut samalla.

Selvästi yli vuorokauden mittainen osuus, johon sattui kaksi yötä, on haastava. Tähän olisi tarvittu jotakin piristysruisketta, jotakin mihin keskittyä. Muuta kuin sumu, sumu ja sumu. Viimein olo vähän piristyi, kun laskimme teknistä alamäkeä, missä joutui keskittymään. Toki tämä oli varsin vaikeaa jalka irti ja uni silmässä. Saavuimme viimein kylään ja huoltoteltalle. Osuuteen meni pitkät 25 tuntia.


Uuteen nousuun

Huollossa vietimme 2 tuntia ja 40 minuuttia. Nukuimme pari tuntia sille varatussa tilassa kaupan yläkerrassa. Uni tuli tarpeeseen, sillä nukahdin heti kun kävin nukkumaan. Nukkumisaika oli ideaali: yön vaikeimmat tunnit. Uni myös selvästi virkisti ja joukkueen vireystilakin tuntui huollossa hyvältä. Pääsimme kohtuullisessa ajassa lähtöön. Hain meille vielä kävelyeväiksi aamukahvit ja churrot läheisestä kahvilasta.

Kylätietä justiinsa ohi halkopinon.

Edessä oli kisan päättävä kombo, mitä pidimme ennakkoon yhtä vaativana, kuin alun pitkää trekkiä. 65 kilometrin trekki + 11 km melonta +35 km trekki muodosti vielä sadan kilometrin kovan kokonaisuuden, missä jalkoja rääkättiin valtavasti.

Osuuden alku oli polkua ja piikkipuskassa tetsailua. Viimein nousimme ylös tuulimyllyjä täynnä oleville harjuille, ja asfalttitielle. Aloimme tässä ennakoimaan tulevaa melontaa ja vuorovettä. Alueella on valtavat vuoroveden vaihtelut. Laskuvedellä melontaosuus olisi todella kuiva. Lyhyt melonta voisi siis huonoon aikaa muuttua kestoltaan pitkäksi. Totesimme, että meidän kannattaa pistää reilusti vauhtia, ja tavoitella melonnan aloittamista alkuyöllä.

Etenimme reipasta tahtia puuduttavia asfalttiteitä. Päivä oli kuuma, ja vesi oli koko ajan lopussa. Pyysimme parista talosta vettä. Sauvat vain naputtivat asfalttiin, kun pistelimme tasaiseen tahtiin menemään. Pitkä asfalttiosuus vei meitä vielä jalkoja tappavaa serpentiinialamäkeä pitkin joen varteen. Pidimme siinä 15 minuutin jalkojen huoltotauon. Juha ja Jussi liottivat jalkojaan vedessä, itse söin sipsipussin.

On todella helppo suunitella aikatauluja, että kyllä, pystymme etenemään 5 kilometriä tunnissa. Mutta eihän se nyt menekään niin. Aina tulee vastaan surkea alusta tai kinttupolku juuri kun on kiire. Ja niinhä siinä kävi. Kaikesta puskemisesta huolimatta meillä oli jo kiire. Polku oli niin hidas, niin hidas, ja tajusimme sitä tampatessamme, että emme ehtisi. Pian laskeutui myös pimeä, ja niinhän matkanteko hidastui entisestään. Polku vain jatkui ja jatkui.

Poimimme rastin ja vaihdoimme monta kertaa joen puolta siltoja pitkin. Olin pian sekaisin laskuissa, kuinka monta kertaa olimme ylittäneet joen. Jalat alkoivat olla todella tulessa, rakot sattuivat ja ihoa kuumotti. Jaloilla oli asteltu muutamaan päivään jo 200 kilometriä, ja se tuntui. Parin rakon puhjetessa päädyin puuduttamaan kipua lääkkeellä. Loppuosuus meni kuin unessa, ja varmaan kirjaimellisestikin unessa. Tässä iski nimittäin kisan toinen koomavaihe. Pieni 65 kilometrin trekki tuntui aivan täydeltä työltä.


Väli-melonta

Saavuimme kylään ja kisan viimeiseen huoltoon keskellä yötä, aikatulustamme jäljessä. Joukkueen vireystaso oli sen verran huono, että neuvottelun jälkeen päätimme nukkua betonilattialla kylmässä hallissa 30 minuuttia. Kömmimme lähes niine hyvinemme rapiseviin bivysäkkeihin, ja koitimme saada unta. Laitoin itselleni olkapään alle numeroliivin eristeeksi, ja repun pään alle, jotta kylmä ei huokuisi niin paljon lattiasta. Silti hytisin koko ajan.

Loppujen lopuksi pääsimme melontaan hyvään aikaan. Vettä oli onneksi lahdessa hyvin, koska laskuvesi oli vasta alkamassa. Melonta oli vain pieni välipala, siirtymä, kahden trekin välissä. Mutta kuten aina seikkailu-urheilussa: melonnan jälkeen oli kurjaa, kylmää ja pimeää. Kamojen kasailu oli kurjaa, pyrimme vain todella nopeasti jatkamaan matkaa viimeiselle osuudelle.


Viimeinen ponnistus – trekki 35 km

Näin pitkässä kisassa mittasuhteet hämärtyvät ihan täysin. Viimeinen 35 km:n trekki tuntui jo lähtökohtaisesti todella lyhyeltä, pieneltä hilpaisulta maaliin, loppukiriltä. Mutta 35 km on kuitenkin ihan pitkä matka. Etenkin kun koko joukkueen jalat alkoivat olla jo todella rakoilla, ja kaikenlaista muutakin kremppaa löytyi pitkin kroppa. Jollakin tuska iski takapuolesta, jollakin toisella taas takapuoleen. Joka tapauksessa astuminen sattui, mutta silti oli vain syötävä, juotava ja käveltävä.

Kiristetään kengän nauhoja, itketään ja jatketaan”, muodostui osuuden motoksi.

Prittinen oli kuullut tuon lentävän lauseen jostain, ja siihen oli pakko uskoa. Parempaakaan ei ollut siihen hätään. Pyrimme kaikesta huolimatta aktiivisesti koko ajan lisäämään vauhtia. Halusimme nopeasti maaliin, ja hoitaa tämä viimeinen osuus nopeasti alta pois. Nautin valtavasti, kun pinkki aurinko nousi rantapolulla puiden lomasta. Kisan viimeinen yö oli ohi, ja maaliin oli enää muutama tunti. Tuntui ettei enää tarvitse edes syödä ja ja juoda, kun kohtahan ollaan maalissa.

Loppukiri

Pian eteemme tupsahti tanskalainen Nordisk Adventure, kilpailun viime vuoden voittaja. Meillä ei ollut varmaa tietoa omasta sijoituksesta. Olimme kuuleet arvioita huolloissa, mutta emme tienneet kunnolla eroja eteen tai taakse. Siksi tupsahdus oli yllätys. Mutta tarpeellinen yllätys, juuri sen tuomaa buustia tarvitsimme.

Päätimme heittää tanskalaisille ”Valentin Konosen kuoleman katseen”. Toteutimme tämän siten, että keräsimme kaikki voimamme ja taioimme esiin lentävän juoksuaskeleen. Ohitimme uupuneina istuvat tanskalaiset juoksemalla. He nousivat vastaiskuun viiden päivän kisaamisen suomalla nopeudella ja terävyydellä. Kuin varmuuden vakuudeksi jouduimme pienen suunnistus pummin myötä vielä uusimaan näytöksemme. Mutta lopulta se toimi, ja Nordisk jäi taakse.

Vakuutin itsellen koko ajan, että kierrämme vain nopeasti lahden ja olemme maalissa. Matkaa oli oikeasti edelleen yli 20km asfalttia. Joni muistutti lakonisesti minua, että maaliin kestäisi vielä 5 tuntia. En halunnut uskoa sitä, oli paljon kivempaa ajatella, että maali on jo ihan kulman takana.

Päivä lämpeni nopeasti, ja meillä kaikilla oli juomat totaalisen loppu. Jopa hyvällä sykkeellä läpi kisan vetänyt Joni luisui johonkin omaan vaisuun kuplaansan. Joukkueen vireystila oli nätistikin sanottuna puutunut. Puskin edellä menemään ja etsin jotain kauppaa tai ravintolaa. Viimein laskeuduimme rantabulevardille ja sain ostettua pienet vedet meille. Colaa minulle ei enää myyty. Rantabulevardi oli todellinen via dolorosa, joka vain yltyi loppua kohti. Viimeinen kymppi oli kaupunkia ja asfalttia kuumassa.

Tsemppasimme viimein hyvällä sykkeellä maaliin iltapäivällä kahden pintaan. Kiven kovan katseen myötä saimme jätettyä tanskalaisia lopun juoksussa yli tunnin. Meidän aikamme oli reilut 122 tuntia, eli 5 vrk ja 2h.

Maalissa olo on aina jotenkin pöllämystynyt. Monen päivän kiire ja puskeminen loppuvat kuin seinään. Olo on tietysti pohjattoman väsynyt ja nälkäinen, mutta silti ei heti nukuta. Lötköilimme maalin sohvilla syöden järjestäjän maalieväitä. Tajusimme tuossa, että erot edellä meneviin olivat pieniä. Maalissa oli vielä lepäämässä muunmuassa brasilialaiset.


Miten meni noin niinkuin omasta mielestä?

Hyvin. Kisa meni hyvin, mutta ei loistavasti. Top 10 oli lähellä, ja pelkästään nopeammilla huolloilla se olisi ollut realismia. Kärkeen matkaa sen sijaan oli paljon. Voittajat SAFAT ja toiseksi tullut ACE menivät kovaa ja todella hyvää vauhtia. Laji nopeutuu koko ajan.

Kärjessä oli minimoitu tauot. Meidän taktiikkamme oli kuitenkin meille oikea. Nousimme käytännössä aina osuuksilla tasaisen varmasti kohti kymppisakkia. Ainoat kunnon nokahdukset tulivat juuri vaihdoissa. Niistä olisi pitänyt ottaa muutama tunti pois. Siinä on heti se ensimmäinen keino nostaa tulosta. Sillä olisi voitu päästä sijoille 9-10.

Sitä korkeammille sijoille tässä kisassa olisi vaadittu puhdas keskivauhdin nosto. Olen laskenut taulukkoon meidän ja voittajajoukkueen osuusajat sekä huoltoajat Tämä on minusta itse kisaamisen jälkeen toiseksi hauskinta seikkailu-urheilussa treenien suunnittelun ohella. Eniten hävisimme sekä suhteessa, että absoluuttisesti ensimmäisellä trekillä. Melonnassa olimme voittajia nopeampia, mikä johtuu osittain siitä, että he nukkuivat osuudella. Melonta-aikamme on luultavasti varsin sama, eli kyseessä oli ennakoidusti meille hyvä osuus. Suhteessa melko vähän hävisimme myös pitkässä pyöräilyssä. Mutta pääosin keskivauhtimme oli noin 1 km/h voittajia hitaampaa.

Erityisen hyvin onnistuimme suunnistuksessa. Vältyimme isoilta pummeilta, eikä matkantekomme hidastunut edes sellaisesta epävarmasta kiertelystä. Sujuva eteneminen nopeaa ja auttaa myös pitämään joukkueen tunnelmaa yllä. Taakse jäivätkin pummeista kärsineet Sweco, sekä muutenkin alisuorittanut Greener Adventure, ruotsalaisia molemmat.

Oli hyvä pitää omasta taktiikasta kiinni, vaikka sen toteutusta voikin vielä hioa. Olen tyytyväinen siihen, että meillä oli ennakkoon yhdessä suunniteltu taktiikka, emmekä vain kelluneet menemään virran mukana. Vastaavanlainen taktiikka oli muunmuassa tsekki-joukkueella. He ovat toteuttaneet rauhassa lähtemisen ja loppua kohti kiristämisen taktiikkaa jo ainakin kaksissa MM-kisoissa. Viimeksi he nousivat neljänneksi asti, ja tänä vuonnakin viidenneksi asti.

Tästä kilpailun tuloksiin >>>

ältä löydät kisakartat >>>


Kiiinnostaisiko sinua vielä tietää jotakin seikkailu-urheilun MM-kisoista? Kommentoi ja kysy alla!

Vuonna 2022 seikkailu-urheilun MM-kisat pidetään Paraguaissa, isäntänä Expedicion Guarani.

5 kommenttia

    1. Author

      Ei mitään, todella mukava, että on ollut mielenkiintoista lukea, ja kiitos seuraamisesta!

    2. Hieno sijoitus ja hyvin saitte omasta joukkueesta sille sopivan optimisuorituksen! Tähän liittyen, kuinka paljon ehditte yhdessä treenata ennen kisaa? Ja kuinka paljon piditte yhteisiä palaverejä liittyen taktiikkaan ja varusteisiin?

  1. Hieno sijoitus ja hyvin saitte omasta joukkueesta sille sopivan optimisuorituksen! Tähän liittyen, kuinka paljon ehditte yhdessä treenata ennen kisaa? Ja kuinka paljon piditte yhteisiä palaverejä liittyen taktiikkaan ja varusteisiin?

    1. Author

      Tämä kommentti ilmeistyi nyt muutama viikko myöhässä blogiin, kiitos kommentista näin jälkikäteen!

Vastaa