Raid Gallaecia -kisaraportti, osa 1
Kisareissu ulkomailla venähtää helposti reilun viikon mittaiseksi. Kisapaikalle joutuu kiirehtimään hyvissä ajoin, jotta on toivoa saada kaikki varusteet ajoissa paikanpäälle ja kuntoon. Maaliin tuloa ei pysty ennustamaan tarkasti, joten paluulennoillekin pitää jättää varaa. ARWS-kisojen lähtö on usein ti-ke ja maaliin saavutaan lauantaihin mennessä. Viimeksi kisasin Espanjassa vuonna 2013, silloin Pyreneillä. Tällä kertaa kisa käytiin Galleciassa, Portugalin yläpuolella olevassa Espanjan maakunnassa. Suuria vuoria ei ollut luvassa, komeaa rannikkooa ja piikkipuskan verhoamaa mäkeä kylläkin.
Me saavuimme kylään, josta kisa lähti, sunnuntaina alkuiltapäivästä. Herttainen hotelli pienessä Cuntisin kylässä tuntui olevan kovin kaukana arws-maailmasta, mutta tarjosi upean kattoterassin tavaroiden läpikäymiseen, eli lajinomaisesti ”välppäämiseen”.
Sunnuntaina kokeilimme, että pyörät olivat kunnossa, ja pyrimme laittamaan kaikki tavarat mahdollisimman pitkälle valmiiksi. Maanantaiaamusta alkoi järjestäjän organisoima ohjelma, eli ilmoittautuminen, asiaankuuluvat allekirjoitukset, virallinen valokuva ja varustetestit. Klo 13.30 jaettiin kartat, eikä sen jälkeen enää ole tarkoitus tehdä muuta kuin suunnitella reittiä ja mahdollisia kysymyksiä kapteenien kokoukseen. Espanjalaiseen tapaan kaikki briefit olivat vahvasti muulla kuin Lontoon murteella. Onneksi kuitenkin reittikirja oli kokonaan englanniksi. Kartat vaikuttivat juuri siltä, mitä odotimme: huonoilta, epätarkoilta ja paikkaansa pitämättömiltä.
Reitti piirrettiin iltaan mennessä. Järjestäjän kyselytunnin jälkeen emme olleet paljoakaan viisaampia, mitään oleellista ei oltu osattu kysyä tai vastata. Yhteentoista mennessä jätimme huoltokassit (jokaisella oma), ja joukkueen kajakkikassin järjestäjän huomaan. Loppuilta vierähti kisareppua ja siviilivaatteita pakatessa.
Aamulla oli tuttuun tapaan kalpea nainen ruokapöydässä. Jännitys vie viimeisenkin ruokahalun, kun en muutenkaan aamupalaa tapaa syödä. Nestettä onneksi kuluu hyvin. Kahdeksan jälkeen, vajava tunti ennen lähtöä, kipaisimme pyörät ja maalin hotelliin vietävät kassit lähtöalueelle ja jäimme odottamaan mitä tuleman pitää.
Järjestäjän sivuilta näkyy hyvin osuuksien kokonaisuus.
1. Osuus: juoksu, lähtö klo 9
Paukusta ampaistiin juosten matkaan. otin Jussin repusta kiinni, etten kapeilla pätkillä joudu hukkaan. Lähtö on aina liian railakas. Nytkin pingoimme Silvan kannoilla ja Seagaten edellä. Alun rastit sai käydä haluamassaan järjestyksessä, me lähdimme kiertämään lenkkiä myötäpäivään, kuten suurinosa. Ensimmäiselle rastille teimme joukkopummin. Me kävimme sinnikkääseen suomalaiseen tapaan vielä haravoimassa rastia erillämme ylempää. Tässä jäimme joukon hännille. Tämä oli toisaalta hyvä asia, sillä sen jälkeen saimme edetä omaan tahtiin ja suunnistaa itse.
Reitti antoi esimakua piikkipensaista, ja kulki loppumatkan joen vartta takaisin kylään. Juoksu tuntui oikein hyvältä ja kivalta, kulki suorastaan. Pääsimme kesken kuuman päivän uimaankin, kun joki piti ylittää. Näin loppu sujuikin oikein hyvin ja prologin raasteilla napsimme väkeä kiinni: tulimme takaisin lähtöpaikalle pyörien luo vajavan parin tunnin jälkeen letkan puolivälin kieppeillä. Tässä linkki järjestäjän kuviin ensimmäiseltä etapilta.
2.Osuus: pyöräily, ensimmäinen päivä
Pyöräily lähti käyntiin laiskanlaisesti. Kartat eivät pitäneet paikkaansa ja meno oli säntäilyä. Reitti suuntasi pois kylästä komeille kukkuloille. Eli ylämäkeäkin piisasi, vaikka varsinaisesta vuoristosta ei kyse olekaan. Tuolla alueella oli paljon tuulimyllyjä ja niiden juurella tuli vierailtua muutamaan otteeseen. Osuudelta lasketeltiin huoltoon, missä odottivat pyöräboksit ja huoltokassit. Huoltoon tullessa oli kisaa takana noin 10 tuntia.
Järjestäjän kuvia toiselta etapilta.
3. osuus: melonta, ilta ja ensimmäinen yö
Pyöräosuuden jälkeinen vaihto oli kyllä omalta osaltani hidas. Pakkasin pyörän laatikkoon ja riisuin pyöräilyhousut pois. Vaihdoin pyöräkengät lenkkareihin ja söin, vielä kajakkikassista mukaan melontaliivit ja osuuden energiat. Tähän vähäiseen kului turhan paljon aikaa, en tiedä miksi. Pyöräillessä samoilla sijoilla pyörineet tsekit suorituivat vaihdosta nopeammin ja pääsivät edellä melomaan. Olimme osuuden aikana kuitenkin nostaneet sijoitustamme ja olimme nyt kahdeksannella sijalla.
Juoksimme rantaan melontavarusteinemme. Sit-on-top – ihanuudet odottivat rannalla valmiina kohtaamaan kanssamme Atlantin. Osuus poikkeaisi kolme eri kertaa maissa, missä olisi tarjolla jaloittelua suunnistuksen muodossa. Näiden suunnistusten karttoja ja pituuksia emme tienneet ennakkoon. Alun nihkeyden jälkeen, merelle päästyämme, oli kyllä mukavaa meloa. Ohittelimme useita osterikasvatuslaitoksia. Edessä vettä pärskyi koko ajan päälle ja kastuinkin nopeasti. Vesi oli yllättävän lämmintä, mutta hiipihän se vilu siitä vähitellen.
Noin tunnin melomisen jälkeen, ensimmäinen suunnistus oli saaressa, upeilla hiekkarannoilla. Lähinnä kyse oli juoksulenkistä, sillä rastipisteet eivät olleet vaikeita. Valoa riitti vielä ja koitimme vain päästä nopeasti jatkamaan, jotta ehtisimme mahdollisimman kauas ennen pimeää. Täällä emme nähneet ketään muita joukkueita.
Jälleen edessä oli noin tunnin melonta ennen toista, tällä kertaa kaupungissa olevaa suunnistusta. Keli oli yltynyt ja vettä iski oikein urakalla sit-on-topille. Olin pistänyt kuoritakin päälle. Kaupungissa juoksu tuntui edelleenkin vain hyvältä melonnan lomassa. Nyt oli jo pimeää. Saimme espanjalaisten tiimin kiinni ja pidettyä takanamme juoksun ajan. Tsekki-tiimi kiersi rasteja toiseen suuntaan, ja totesimme, etteivät hekään olleet kaukana edessämme. Melonta oli siis sujunut oikein hyvin. Lisäksi järjestäjän rastihenkilöstö kertoi, että perässämme ei tule ketään huonon sään vuoksi. Pohdimme tässä järjestäjän sääntöjä ja sitä, olimmeko nyt vähintäänkin kahdeksansia, vai miten Espanjassa tuloslistoja rakennetaan.
Pimeässä jatkoimme kolmatta melontapätkää kohti seuraavaa kaupunkia. Näimme, että otimme muita tiimejä tasaisesti kiinni. Edelleenkin suunnistus oli vain välipala, mikä nosti pikkuisen lämpöjä, mutta ei juuri radikaalisti vaikuttanut mihinkään. Tämän jälkeen edessä olikin parin- kolmen tunnin mättöpätkä melontaa, missä sit-on-toppia piti liikuttaa joenuomaa vastavirtaan pois mereltä. Vaihtoalue oli juuri ennen siltaa, ja voi että sitä siltaa odotettiin! Pimeässä on tylsä meloa ja silmä alkaa luppasemaan helposti. Onneksi Heikki lauloi Muumilaaksoa, ja sen voimin pysyin aluksessa ja käsi liikkui. Joella poimimme espanjalaistiimin ja tsekit. Melonta kulki hyvin ja huolto oli odotettu.
Itse emme melonnassa kuvanneet, mutta järjestäjän galleriasta löytyy kuvia.
Ensimmäisen päivän tunnelmia voi haistella myös järjestäjien videolta.
4.Osuus: pyöräily, toinen aamu
Melontojen välissä oli jonkin sortin siirtymäpyöräily seuraavan melonnan alkuun. Minusta tuntuu, etten edes muista, mistä se kulki ja millaista matkalla oli. Vaihto melonnan jälkeen oli jälleen hidas. Kävin lämmittelemässä suihkussa hetken ja vaihdoin vatteet. Pimeässä kokosin pyörän laatikosta ja säädin vähän sitä sun tätä. Matkaan päästiin viimein suurin piirtein samalla sijalla, kuin oli huoltoon tultukin, eli noin 6-8. Neljänneltä etapilta ei ole edes järjestäjällä kuvia. Päivä ei ollu tyhtä kuuma kuin ensimmäinen, ja pystyin pyöräilemään pitkähihaisella. Maitonaama Rovaniemeltä tiesi jo lähtiessään, että kaikki pitää tehdä, jottei kesken kisan pala. Paras lääke tähän ovat pitkähihaiset vaatteet.
5. Osuus: melonta ”Funny kajak”, toinen iltapäivä
Jos mahdollista, oli toiseen melontaan lähtövaihto edellistäkin laiskempi. Huollossa saimme kuulla olevamme tukevasti 7-8 sijalle. Sekös lisäsi intoa, muttei valitettavasti suurestikaan sujuvuuutta. Tähän melontaan olimme päättäneet ottaa mukaan kajakkikärryt. Lisäksi kaikki melonta- ja canyoneering varusteet (märkäpuku + kiipeilyvarusteet) piti ottaa huollosta mukaan, paikalle sai jäädä vain pyöräboksi, mihin pyörä pakattiin. Huoltokassia emme tässä nähneet vaan tulevan melonnan eväät oli pakattu pyöräboksiin ja kajakkilaukkuun.
Alussa talsimme suuren tavaramäärän kanssa pari kilometriä rantaan. Vesille käytiin järven rannasta yhtämatkaa jo tutuksi tulleen tsekkitiimin ja espanjalaisten kanssa. Pääsin etupaikalla todelliseen suihkuun, silä vastatuuli heitti vettä vasten kasvoja valtavasti. Kirosin lasien ja lippalakin puutetta. Ei auttanut kuin olla silmät ja suu kiinni, ja meloa, jotta edetään vastatuuleen. Reilun puolen tunnin silmät kiinni kiskomisen jälkeen kurkkasin, ja tajusin meidän olevan yksi, tai ainakaan edessä ei näkynyt enää ketään.
Järveltä kajakit nostettin kannaksen yli joelle. Meillä oli selvä keula, ja pääsimme joelle yksin. Leppoisana alkanut joki sisälsi pari maiden kautta nostoa ja jokaisen sellaisen jälkeen vauhti joessa kiihtyi. Ohitimme jälleen yhden joukkueen, ja suuntasimme sit-on-toppimme valkeisin kuohuihin. Olin yllättynyt veden määrästä koskessa. Olin odottanut tyypillistä seikkailukisojen kivikkoista rymyämistä, missä ollaan koko ajan pohjasta kiinni. Nyt meno oli kuitenkin vallan toista, sit-on top syöksy koski koskelta läpi vasta-aaltojen ja valkoisena suihkuavien kuohujen. Meno oli kuin Vikakönkäällä kevättulvien aikaan.
Sähelsimme kolmeen otteeseen. Pari kertaa koski heitti takamiehen veteen. Eka kerralla Heikki otti mittaa oksasta skunnon osuman ja syvän mustelman verran. Jussi ja Heiti kaatuivat kerran kokonaan, mutta saivat tavarat pysymään mukana. Kolmannella kerralla otimme yhteen kosken kiven kanssa ja koko alus kierähti ympäri. Sain pidettyä melasta kiinni ja tarrattua omaan kuivapussiini. Kuivapussi oli kajakin kuminauhassa kiinni, joten kajakkikin oli tallessa. Takana näkyi Heikki uimassa, ja Heiti ja Jussi keräämässä meidän tavaroita joesta. Laskin sit-on-topin alla pari koskea ja toivoin, että veden määrä säilyisi suurena, enkä loukkaisi itseäni koskissa kiviin. En saanut uimalla kajakkia rantaa, kun melastakin piti pitää kiinni. Jouduin odottamaan jonkinmoista suvantoa, jotta pääsin joesta pois. Käänsimme kajakin, pakkasimme sen ja jatkoimme kohtia uusia kuohuja. Viimeisen, pahimman näköisen kosken vedimme alusta rannan kautta.
Kaiken tämän jälkeen näytti vaikealta ehtiä klo 18.30 canyoneeringin lähtöön. Tämä oli järjestämän asettama viimeinen aika, jona tuolle osuudella pääsisi. Otimme tsekit kiinni. Meloimme, minkä pystyimme vastatuuleen joen hidasta loppuosuutta, mutta myöhästyimme 13 minuttia. Tässä oli kisan käännepiste. Kuulimme olevamme neljäntenä. Vain Seagate, Silva ja Adventure Addicts Team olivat ehtineet ajoissa canyoneeringiin. Me olimme ensimäiset rannalle jääneet. Pettymys oli kova. Olimme kuitenkin innoissamme neljännestä sijasta ja juoksimme järjestäjän oheiden mukaan tietä pitkin vaihtoon ja suuntasimme ajatuksemme Monte Pindoon, vuorilla tehtävään suunnistukseen.
Järjestäjä oli joissakin kohdissa kuvaamassa melontasouudella. Meidän kamera pysyi visusti piilossa, käsiä tarvittiin vallan muuhun. Järjestäjää on koostanut myös toisen videon kisan tästä alkuosasta.
Kilpailun gps-seuranta köytyy tämän linkin takaa.
Tarina jatkuu seuraavassa postauksessa.
