Polkujuoksua Portugalin rantapenkoilla
Tammikuinen Portugali on täydellinen urheiluun. Suunnistajat ovat jo vuosien ajan leireilleet talvisin eri puolilla maata. Asun Lissabonin eteläpuolella, Atlantin rannalla. täällä jolu-tammikuu on sadeaikaa, mutta vastaa lähinnä keleiltää hienoa Rovaniemen kesäkuuta.
Meidän lähitienoot ovat todella hienoja liikkumiseen Hyviä uria löytyy sekä polkujuoksuun, että maastopyöräilyyn. Täällä meidän alueella järjestetäänkin vuosittain Trail Ultra de Sesimbra – polkujuoksukilpailu. Kilpailun pidempi reitti, 50 kilometria, kulkee aivan talomme läheltä. Reittihän oli lähdettävä testaamaan väliltä Meco-Sesimbra.
Kaverin ollessa viikon treenailemassa meillä, juoksimme sunnuntain pitkänä tuon matkan. Väli on käsittääkseni reitin loppuosa. Ilma oli upea, noin 15 astetta lämmintä ja aurinko paistoi. Aloitimme juoksun rantapenkereiden reunoilla kulkevaa hienoa polkua pitkin.
Reitin ensimmäinen osuus on minulle tuttua polkua sekä juoksu-, että maastopyöräilylenkeiltä. Polku seurailee meren rantaviivaa penkan päällä, välillä todella lähellä reunaa. Rantapenkka ei ole mikään kallio, vaan lähinnä savea. Penkka on erittäin epästabiili, ja välillä tekeekin mieli juosta hiukan kauempana reunasta. Polku on paikoin reilua ylös-alas -menemistä, kun rantaa puhkoo tasaisin väliajoin rotkomaiset pudotukset. Alusta sinänsä on tässä alkumatkalla helppoa polkua, ei kiviä tai juuria. Välillä polku muuttuu pehmeäksi rantahiekaksi, ei muuta.
Koko tämän alkumatkan selän takana näkyy kirkkaalla kelillä Lissabon, Cascais ja Estoril, sekä Sintran vuoret. Matkalla on myös upeita hiekkarantoja ja turkoosina hohtavia poukamia. Muutaman poukaman kohdalla juostessa polku sukeltaa läpi pensaikosta, ja on näin talvikuukausien kunniaksi savisen liukas.
Lähellä Capo Esphieliä, eli vanhaa luostaria ja majakkarakennusta upealla paikalla, reitti alkaa jo selvästi nousemaan. Polku käy aivan rannalla, meren pinnan tasolla, rotkon pohjalla, ja on jonkun aikaan ainoastaan käveltävässä kunnossa. Reitti kulkee myös legendaaristen dinosaurusten jalanjälkien ohi. Capo Esphiel on korkealla mäen päällä, reunakielekkeellä. Ehdimme sinne noin puolessa toista tunnissa, matkaa ehtii tulla noin 12 km, ja reilusti nousua. Luostarilla on pieni viehättävä kahvila, missä otamme välitankkauksen cafe com leitet, colaa ja paikallisia leivonnaisia. Portugali on sokerihiihren luvattu maa, karkkia täällä ei ole, mutta kaikenlaisia makeita leivonnaisia paljon ja halvalla. Pastel de Nada on kansallisleivonnainen, saanut alkunsa luostareista.
Huoltotauon jälkeen matkamme vielä tutuille maastopyöräurille, jotka ovat varsine levät ja alustaltaan tasaiset. Reitti koukkaa kuitenkin välillä pienemmille poluille ja lähemmäs rantaa. Täällä ei ole enää pehmeää hiekkaa, alusta on kovempaa, ja paikoin melko kivistäkin. Polku käy välillä jyrkästi alempana rinteessä. Pari kertaa joudun tarkistamaan puhelimen appsista, missä reitti mahdollisesti menee. Paikoin on helppo seurata kiviin maalattuja reittimerkkejä, paikoin niitä ei näy juurikaan. Paperikartta olisi hyvä, mutta en ole onnistunut alueelta sellaista hankkimaan.
Luostari on reitin korkein kohta, mutta senkin jälkeen riittää nousuja. Reitti laskee reilusti alas, takaisin lähes merenpinnan tasolle, ja nousee jällleen kukkulan rinteeseen, lähes huipulle. Oma reittitunteukseni loppuu vajaa 10 kilometriä ennen Sesimbraa, eli matkamme päätä. Siinä polku muuttuu kapeaksi singleträkiksi ja laskeutuu jällleen alas. Tästä eteenpäin en ole maastopyörällä reittiä tutkinut.
Viimeinen koukkaisu alas vie reitin todella jyrkästi rantapoukamaan. Monet näistä poukamista kätkevät kallioiden keskelle upean paratiisimaisen hiekkarannan, niin tämäkin. Lasku on paikoin niin jyrkkä, että apuna ja tukena on köysi. Ranta on kyllä todella idyllinen, turkoosina hohtava, kuin suoraan matkailumainoksesta. Keli on kuuma, ja olo hikinen, rannalla tekisi mieli pulahtaa uimaan. Etenkin kun nousu rannalta on yhtä jyrkkä, kuin laskukin oli.
Rannan jälkeen jäljellä on oikeastaan enää tietä. Soratietä pääsemme rullailemaan aivan upeissa maisemissa alamäkeen. Edessä aukeaa pienten vuorien ja kukkuloiden sylissä oleva Sesimbra. Satama-alueen läpi kuljemme asflattitietä, mutta viimeset sadat metrit kävelemme hiekkarannan läpi.
Juoksemamme väli on polkujuoksukisan reitinn hienoin pätkä. Maisemat ovat upeat koko matkan, aivan maailmanluokkaa. Matkaa meille tuli pikkuisen yli 25 kilometriä ja nousumetrejä noin 700. Muutamia kertoja jouduimme vähän hakemaan oikeaa polkua, tai tarkistamaan appsista, mihin mennä. Onneksi pääosin reitti oli tiedossa, ja juoksu sujui jouheavasti sen puolesta.
Reitti on koko ajan mielenkiintoinen, se mutkittelee ja menee ylös ja alas. Matkalle myös mahtuu monenlaista alustaa, ja monenlevyistä polkua. Siinä missä Suomessa on usein kivikkoista mäntykangas metsän polkua, on täällä avonaisempaa ja aslusta helpompi. Toisaalta mäkiä on paljon, ja kapeana polku voi olla hyvinkin kapea ja laidoilta puskan peitossa, Toisaalta leveää uraakin on reilusti. Meisemat ovat lähes joka metrillä upeat ja merelle. Tulen ehdottomasti juoksemaan välin toistekin.
Juosemamme reitti oli noin puolet paikallisen polkujuoksukisan reitistä. Kisa järjestetään 2.6. Tästä pääset kisan nettisivuille.
