#tb – Talvi loppuu vaellukseen

Vaellus taittui lumikengin ja ahkiossa kulki kaikki tarvittava mukaanlukien lumilauta. Ensimmäinen etappi oli tallustella Kilpisjärveltä jään yli Norjan puolelle yöksi. Iltayöksi kääntynyt päivä pakotti pystyttämään teltan hyvin pian kolmen valtakunnan rajapyykin jälkeen. Tunnelmallinen tunturikoivikko tarjosi suojaa nousevaa tuulta vastaan.

Pitkäperjantai oli tuntunut pitkältä jo iltaan venyneen ajomatkan vuoksi. Välilauantaista sen sijaan tuli oikeasti pitkä päivä. Lumimyräkkä piti nimittäin meitä teltassa koko päivän. Kovan tuulen ja vaakaan piiskova lumisateen vuoksi ei telttaa kannattanut siirtää. Myös Paras -tunturiin tai ylipäänsä mihin tahansa ylängölle nousemisen sai myös unohtaa. Toisaalta teltassa oli tunnelmaa ja uni maistoi läpi päivän. Tulikin nukuttua yli 15 tuntia sen vuorokauden aikana! Onneksi myös koirakaveri Pate jaksoi makoilla rauhassa.

Sunnuntai valkeni jälleen lumisateisena. Taivas ei ollut kuitenkaan loputtoman synkkä, eikä tuuli myrskyisä, joten päätimme lähteä liikkeelle. Suuntasimme Norja Gåldabaktille. Komea pahta on kokonaan Norjan puolella, Suomen Pikku-Mallan ja Mallan kyljessä.

Koska myrskyn muuttama aikataulu ja keli eivät antaneet myöden ottaa suunnaksi Parasta, ajattelimme ylittää ylängön Skiboteniin vievälle tielle. Mahdollisesti matkalla olisi myös lasketeltavaa, ainakin Mallan kyljessä. Tunturin keli kuitenkin pääsi jälleen yllättämään meidät.

Matka jatkui siis kuitenkin ylöspäin. Lumikengillä ahkion vetäminen sujuu hyvin, mutta on hidasta. Edessä oli jälleen tunturilaakson tyypillinen ”makkaratikkumetsä”. Ahkion kanssa mutkittelimme läpi tunturikoivikon, ylös alas kumpujen yli. Puolen tunnin puskemisen jälkeen taivas aukeni yllättäen ja aurinko hehkutti täydeltä terältä.

Suuntasimme samantien kohti läheistä Gåldabaktin huippua, ja nousimme pikapikaa sen päälle. Huippu tarjosi upeat maisemat Norjaan ja lisäksi paljon pehmeää lunta.

Vuosien myötä lumilautailu on jäänyt yhä vähemmälle. Nykyään vuoden laskuiksi voivat jäädä ainoastaan parilla vaellusreissulla vedetyt siivut. Näin tuskin voin itseäni lumilautailijaksi nimittää. Määrän korvaa mielestäni kuitenkin laatu. Vaikka enää ei tule haettua niitä jurkimpiä ja vaativimpia paikkoja, tarjoilee koskemattomien tuntureiden rinteiden koluaminen elämystä, kokemusta ja haastetta. Tätäkään rinnettä emme olleet suunnitelleet laskevamme, se vain näytti hyvältä paikan päällä katsottuna.

Edellisyönä satoi parikymmentä senttiä uutta lunta. Oli selvää, että ainakin pintalumi voi olla rinteillä herkässä. Myös osa Goldabaktin rinteistä oli purkanut itsekseen jo aamun aikana pintalunta alas. Päätimme ottaa varman päälle ja kiertää nämä jyrkimmät kohdat niin ylös mennessä kuin alaskin laskiessa. Lumivyöryjen kanssa on pakko olla tarkkana. Klikkaamalla voit lukea, kuinka vyöryt syntyvät.

Rinteen lumi oli pehmeää, todella helppoa ja mukavaa laskettavaa. Laskut olivat siis täyttä nautintoa alas asti. Yleensä näillä tunturireissuilla saa varautua kovaan, tuulen ajattamaan koppuraan, jota tarjoillaan vähintään laskujen yläosissa. Tällä kertaa ei tarvinnut.

Paluumatkalla lähdimme muutaman mahtavan laskun jälkeen. Päätimme palata jo illala autolle ja suunnata kotimatkalla onnistuneen päivän päätteeksi. Edessä oli pääsiäispäivän marssi. Suuntasimme samoja jälkiä takaisin Kilpisjärvelle ja järvenselkää pitkin kylälle. Alkumatka sujui reippaasti ahkioperässä laskien. Meno oli vauhdikasta ja tarkkana sai olla. Ahkio ja lumilauta eivät ole helppo yhdistelmä alamäessä tunturikoivikossa osumia väistellen. Mutta mukavaa oli!