Juoksu maistuu taas! Tarina juoksijan vaivoista
Viimeinen reilu kuukausi on ollut suorastaan ihmeellistä aikaa: juoksu ei satu. Koko ajan taustalla vaikuttanut kremppojen kierre alkoi jo nelisen vuotta sitten. Tuo vaivakierre väsytti ja turrutti minut. Jollain tasolla se vaikutti suhteellisuudentajuunkin, en pystynyt näkemään ulkopuolisen silmin, kuinka radikaalisti se harjoitteluun vaikutti sekä suoraan vähäisinä juoksumäärinä, että myös motivaatioon. Nyt siis raportti rasitusvamma kierteestä, ja pari oppia kaupanpäälle.
Vaivojen tarina alkoi keväällä 2012. Maalis-huhti-toukokuussa oli pyörältä noustava pois parin tunnin jälkeen ja hiihtokin sattui pidemmällä lenkillä. Lenkkien kesto lyheni ja lyheni, oikeaa jalkaa alkoi särkemään aiemmin ja aiemmin. Särky paheni istuessa: töissä jo iltapäivästä alkoi olemaan tuskainen olo. Silti eniten harmitti lenkkeilyn muuttuminen ikäväksi.
Lääkäri määräsi kuuden viikon toimintakieltoon ja fysioterapiaan. Epäiltiin välilevyn pullistumaa, ja syyksi arveltiin maksimivoima treenejä salilla ja istumista töissä. Hupaisaa oli, että toimintakielto koski lenkkeilyä, ei istumista. Söin Triptyliä kipuun, jotta pystyin ylipäänsä olemaan.
Fyssari kuntoutti selkää, sitä teipattiin suoraksi ja jumppasin selkää oikein olan takaa. ENMG-tutkimus paljasti puutteita hermotuksessa, mutta ei mitään selvää. Sain kuitenkin puuhasteltua sen verran, että pääsin osallistumaan ARWS-kisaan Sveitsissä.
Kesä ja syksy menivät lääkkeiden avulla jotenkuten. Vuoden 2013 alussa lääke vaihdettiin Lyricaan, tehtiin toinen ENMG-tutkimus loppukeväästä. Sen jälkeen myös tehtiin lähete magneettiin. Kivun alkamisesta oli kulunut noin vuosi, pullistuman ajateltiin jo painuneen pois, mutta selkäydinnesteen epäiltiin edelleen vuotavan iskisashermoa ärsyttämään.
Työn vuoksi jouduin istuman autossa päivittäin vähintään kolme tuntia. Se oli vielä pahempaa kuin toimistossa istuminen. Oikea jalka lähti päivittäin alta, ja hermosärky oli jatkuvaa.
Kävin sinnikkäästi juoksemassa ja lenkeillä, vaikka kokemus oli aina negatiivinen: kipu jäi päälimmäiseksi tuntemukseksi, se myös väsytti ja turhautti.
Selvästi vaikeimmaksi lajiksi nousi juoksu: hiihto ja pyöräily helpottuivat kevään ja kesän 2013 aikana niin, etteivät ne juurikaan lisänneet särkyä. Tälläkin kertaa jouduin lähtemään vähillä juoksuilla Espanjan kisaan, vaikka tarkoitus oli olla elämänsä kunnossa.
Olin jo niin tottunut siihen, etten voinut treenata juosten, että en edes tajunnut, kuinka vähillä juoksuilla kuvittelin olevani kisakunnossa. 2011 olin vielä juossut noin 400-500 km:iä, vuosina 2012, 2013 ja 2014 juoksin kunakin huimat 250 kilometriä tai alle, ja nekin pelkkää köpöttelyä. Toki noihin tulee päälle kisoissa juostut kilometrit, noin 100-200/ vuosi sekä reilun sadan kilometrin verran trekkiä.
Silti lähtökhdat ovat olleet onnettomat juoksua ajatellen. Vuosi 2013 on ollut kaikin tavoin heikoin, mitään treenejä ei ole kertynyt mainittavia määriä, jalkaa särki koko ajan. Se oli kuitenkin lohduttavaa, että kipu vetäytyi tuon vuoden aikana pohkeesta kohti takareittä. Tämä oli fyssarin mukaan positiivinen merkki.
Magneettikuva selästä ei enää auttanut syksyllä 2013. Sen mukaan akuuttia pullistumaa ei ollut, mutta hermojuuriärsytys oli kuvan mukaan mahdollinen, mutta sitäkään ei voinut kuvasta suoraan päätellä.
Kalevalainen jäsenkorjaaja naksautteli selkääni muutaman kerran, se auttoi hetkeksi, mutta ei lopullisesti. Homma sai mukavia käänteitä, kun samainen, ainoa oikutteleva oikea jalka murtui marraskuussa 2013.
Samassa selän kuntoutus vaihtui jalan kuntoutukseksi. Jalka oli kipsissä kuusi viikkoa, ja sen jälkeen imaantui aivan uusia ongelmia. Oikeastaan murtuman paraneminen sujui 2014 vuoden alussa hyvin, ja fyssari teki hyvää työtä. Nilkasta ei hänen mukaansa ulospäin voinut huomata, että se oli murtunut pari kuukautta aiemmin. Myös selkävaiva loppui tuona talvena 2013-2014.
Juoksu kävi kuitenkin entistä vaikeammaksi. Koko kevään yritin aloitella juoksua, mutta oikea jalka kipeytyi siitä samantien. Enää ei kuitenkaan särkenyt koko jalkaa, vaan kipu oli pajon paikallisempaa. Säären etuosa pisti kivullaan ontumaan lenkeiltä pois. Juokseminen onnistui korkeintaan noin 4-5 päivän välein, puoli tuntia kerrallaan.
Vuonna 2014 en kisannut ulkomailla, vaan pidempänä kisana oli ainoastaan EQ, joka meni juoksunkin kannalta aivan hyvin. Jokaiseen kisaan olen kuitenkin napannut tujusti särkyläkettä jo ennen lähtöä, jotta pystyn juoksemaan.
Kivun lisäksi ongelmana alkoi olla huono hermotus. Oikea jalka oli niin pitkään ollut kipeä, olin varonut sen käyttöä jokaisella askeleella jo pari vuotta. Jalka ei noussut, se laahasi hitaana perässä, ja oli koko ajan tunnnoton juostessa. Poluilla kaaduin helposti, kun oikea jalka ei vain noussut kivien yli.
Magneettikuvan mukaan nilkka oli parantunut hyvin, sen ei olisi pitänyt vaivata enää. Pohkeessa löydettiin pereneus jänteen pitkittäinen repeämä, mutta oireet eivät vastanneet sitä, joten jotain muutakin jalassa edelleen oli.
Ortopedi etsi jotain, mikä olisi rikki, sitä löytämättä. Fysioterapiaa ei tuohon enää kuulunut. Olin ortopedin määräyksestä kuusi viikkoa kokonaan juoksematta, rasitusmurtuma epäilyn vuoksi. Lepo ei auttanut, ja samalla saatiin suljettua pois penikkatautikin.
Pohjanoteeraukset nähtiin varmaankin tuon levon jälkeen Kajaanissa 2014 ja X-kaadossa, molemmissa pitkä juoksemattomuus, ja jalan huono hermotus tekivät juoksusta kutakuinkin onnetonta. Motivaatio oli todella alhaalla.
Tähän vuoteen lähtiessä päätin jalan kuntouttaa. Eihän se hyvä päätös auttanut. Lepäsin hyvin syksyllä, kuljin hierojalla joka toinen viikko, mutta vaivat eivät hellittäneet.
Nyt vaiva oli selvästi kahdessa osassa: pohkeen sivusta levisi penikkatautia muistuttava kipu sääreen, toisaalta takareidessä, lähellä istuinkyhmyä, oli kiristävä kipukohta, jota venyttely pahensi. Istumatyön lisääntyessä jälleen, kipu lisääntyi. Ja google lauloi: Hamstring syndrooma, pereneus spilt brevis vai piriformis, mikä tuntui osuvimmalta minäkin päivänä.
Kaikista ulkomaan kisoistani parhaiten sain kuitenkin valmistauduttua juoksunkin osalta viime toukokuun Raid Gallaeciaan. Paras päätös viime tavena olikin juoksutreenien laadun parantaminen: olen tehnyt vain kehittäviä ja vauhdikkaita juoksutreenejä, ja lopettanut juoksentelun.
Pelkäsin kuitenkin, että kohta ollaan taas alkupisteessä ja kävin muuttuneiden oireiden vuoksi jälleen lääkärillä tämän vuoden Kiuruveden kisan jälkeen. Sain lähetteen fysioterapiaan, ja sen myötä alkoi tapahtumaan.
Kuukaudessa tiheällä fyssarin hoidolla kivut on saatu siten pois, että jalkaa ei tarvitse enää varoa. Kipupisteet ovat olemassa, mutta jalkaa ei enää särje, eikä se ärry juostessa äärimmilleen. Sanoisin, että kipu on vähintäänkin puolittunut.
Pystyn juoksemaan nyt perättäisinä päivinä, en syö enää mitään särkylääkettä. Minullehan tämä on kuin ihme. Joka lenkillä suupielet kääntyvät hymyyn. Saan tänä vuonna täyteen helposti 500-600 juoksukilometriä ja ensi vuodeksi voi laittaa uusia tavoitteita.
Juoksu on niin ylivertainen treenimuoto: helppo ja nopea, ja se vie mahtaviin maisemiin. Kuva parin viikon takaa Portugalista.
Ja mitäkö on tehty? Olen käynyt noin 10 kertaa Pasi Lambackan fysioterapiassa Santa`s Fysiossa Ounasvaaralla. Pasi avasi nilkan, ja vapautti faskiakäsittelyin pitkin linjoja kipukohtia. Osa ”löysäsi” nopeasti osaa on käsitelty moneen kertaan.
Lähtökohta on toki eri kuin pari vuotta sitten. Silloinen vuotava välilevy on luultavimmin jo parantunut pois vaivaamasta. Sain itse aikaiseksi kivun kanssa harjoitellessa virheellisiä liikeratoja, toispuoleisuutta ja jäykkyyttä. En ole uskaltanut kivun vuoksi venytellä pariin vuoteen, venyttelin ennen kuitenkin tunteja viikossa.
Sen lisäksi en ole käyttänyt jalkojani tasaisessti, vaan varaan painoni vasemmalle, ja käytän vasenta niin juostessa kuin pyöräillessäkin enemmän. Tämän vuoksi olin Pasin vastaanottolle mennessä jo selkärankaa myöten vinossa. Toinen jalka vaikutti senttejä lyhyemmältä, saman puolen kylki oli jännityksestä kasaan painunut. Näitä nyt on sitten korjailtu pois, ja kehitys on ollut rohkaisevaa.
Nyt asento tavoittelee jo suoruutta, ja oikea jalka on taas käytössä.
Fysioterapia jatkuu edelleen, eikä jalka ole vielä primaa. Olen kuitenkin pöllämystynyt ja onnellinen juoksun tuomasta ilosta. Olin jo henkisesti hyväksynyt, että kipu on aina osa juoksuani, enkä voi koskaan juosta isoja määriä.
Nyt on pakko sanoa ääneen, että olen kärsinyt rasitusvammoista. Vaikka alku lieneekin lähinnä tuota välilevy-vaivaa, taisin matkan varrella kärsiä huonosta tuurista (nilkan murtuminen), ja huonosta käsityskyvystä (kivun kanssa harjoittelu).
Purin hammasta juoksulenkillä, ja jatkoin köpötellen itseni rampaan kuntoon. Samalla aloin lähes vihaamaan juoksua, siitä kun seurasi vain kipua ja tuskaa. Toisaallta olin onnellinen, että jalka ei vaivannut enää pyöräillessä, ja tyydyin siihen.
Aloin muodostaa käsitystä itestäni huonona juoksijana, vaikka tosiasiassa, juoksijahan minä olen alunperin ollut, ja sitä lajia useita vuosia treenannut. Tiedän että voin olla edelleen aivan hyvä juoksija.
Tosiasiassa on ihme, että juoksin esimerkiksi tänä vuonna Pyhän Tunturimaratonin, tai esim vuonna 2012 Apex-kisan lähes sadan kilometrin juoksuosuudet niinkin hyvin, kun taustalla oli vain muutama sata kilometriä juoksua. Vuoden 2013 Bimbachen juoksuosuutta voi pitää jo suuren luokan ihmeenä: ennen kisaa olin juossut sinä vuonna vain 150 kilometriä.
Ensi vuonna tilanne onkin toinen, ja suunnitelmissa joku lähialueiden polkujuoksukisoista. Aivan vain nautinnon vuoksi.
