Raid Gallaecia – seikkailu-urheilun ARWS-kisassa Espanjassa

Raid Gallaecia oli hyvin tyypillinen ARWS, eli seikkailu-urheilun maailman cupin osakilpailu: paljon nousumetrejä, pitkiä osuuksia ja vähän huoltoja. Mitenkään erityisen tekninen se ei alustaltaan ollut, ja kelikin oli päivisin hyvin kuuma. Kokonaisuutta voi kuitenkin pitää todellisena kestävyyssuorituksena. Gymcity.AR -joukkueeni sijoittui kisassa kuudenneksi.

Kisan ovat niin pitkiä ja monipolvisia, että on välillä itselläkin vaikea tajuta, millaisesta massiivisesta kokonaisuudesta on kyse. Meidän loppuaikamme oli 88 tuntia. Tästä on oltu liikkeessä 80 tuntia, istueltaan tai makuultaan kolmessa ja puolessa vuorokaudessa noin 4,5 tuntia, loppu onkin sitten huolloissa touhuamista, eli pyörän purkamista ja kokoamista, pakkaamista ja valmistautumista.

Kokonaisuus meni käytännössä seuraavalla tavalla:

1. Sunnuntaina klo 10 alkaen 3 tuntia maastopyöräilyä, 38 km, sis. n. 1300 nousumetriä.
Vaihto 10 min. Vaihdossa pyörä laatikkoon, kengät vaihtoon ja samoilla vaatteilla ja eväillä matkaan, ei istahtamisia maahan.
2. Juoksu 7 tuntia, 40 km sisältäen 1350 nousumetriä.
Vaihto 35 min, pyörän kokoaminen, kenkien ja vaatteiden vaihto, vähän tonnikalaa ja oliiveja suuhun, uudet eväät reppuun.
3. MTB 19 tuntia ja 40 min, 133km sisältäen 5200 nousumetriä. Koko yö ja maanantaipäivä.
Vaihto vajaa tunti, pyörän kokoaminen  laatikkoon, lisää tonnikalaa ja oliiveja, hetki istuen ja jalkoja hoitaen, sekä vaatteiden vaihto melontaan.
4. Melonta 6,5 tuntia
Vaihto toisen yön alussa. Märkien vaatteiden vaihto, vähän lasagnea, ja viimein nukkumaan. Unta noin 1 tunti. Tämä jälkeen juoksuvaatteet päälle, ja yön selkään.
5. Trekki noin 17 tuntia, 72 kilometriä ja 1500 nousumetriä.
Vaihto noin 50 minuuttia asfaltilla taivasalla. Pyörän kokoaminen boksista, jalkojen hoitamista istuultaan, ja tonnikalaa sekä keksejä melkein mahan täydeltä, eli aika vähän.
6. MTB 2,5 tuntia, 650 nousumetriä ja 22 kilometriä.
Vaihto 20 min, pyöräkengät juoksulenkkareihin, ja vähän lisää evästä mukaan huoltoboksista.
7. Juoksu + suppailu 22 km, kesto 6 tuntia, nousumetrejä lähes 700.
Vaihto 3 tuntia 16 min, nukuimme toisen kerran, tällä kertaa 1,5 tuntia. Huollossa myös söimme hyvin, sillä piirsimme loppukisan kartat
8. MTB 13 tuntia, 105 km ja 3200 nousumetriä.
Vaihto 15 min, noeasti lisää vaatetta päälle ja evästä suuhun.
9. Melonta + juoksu 12 + 4 km, kesto 4h 20 min.
MAALI ajassa 88 tuntia klo 2 neljännen yön kynnyksellä.

Tästä pääset katsomaan upean videon reitistä ja sen maastonmuodoista.

Valmistautuminen

On aina jännittävää tavata uusia ihmisiä, ja vielä sellaisia, joiden kanssa viettää viikon lähes aamusta iltaan koko ajan yhdessä. Perillä Viveirossa pamautin sisään yhteiseen hotellihuoneeseen respasta saaduilla avaimilla. Samalla herätin kolme nukkuvaa puolalaista miestä sängyistään.

Porukka oli todella mukava, Maciej, Mateusz ja Irek olivat kisanneet usein yhdessä, ja tunsivat toisensa hyvin. He olivat myös hyvin huomaavaisia, ja saimme lopulta todella saumattomasti kasattua huoltoboksit ja yhteiset varusteet kisakuntoon.

Kisaan liittyi pari merkille pantavaa asiaa, jotka vaikuttivat väistämättä kilpailuun. Ensinnäkin, huoltoboksit olivat todella pienet. Laatikoita oli kaksi, A ja B, jotka tulivat vastaan eri paikoissa. Laatikon koko oli mahdollisesti noin 70 litraa. Tähän piti mahtua neljän ihmisen puolen kisan ruuat, vaatteet ja kengät. Kajakkikassiin ja pyörälaatikkoon oli kiellettyä laittaa vaatteita tai ruokaa. Kisa ei myöskään kulkenut sellaisten kylien läpi, että matkan varrella olisi välttämättä voinut ostaa lisää ruokaa.

Toinen merkittävä seikka oli niiden huoltojen määrä, missä näkisimme nämä laatikot. Näennäisesti huoltoja oli ihan hyvin, mutta tosiasiassa moni näistä huolloista oli sellaisia, että paikalla oli vain joko pyörälaatikko tai kajakkikassi. Ja koska näissä ei saanut olla ruokaa tai vaatteita, niin lopputulema oli, että jouduimme kantamaan esimerkiksi lenkkareita, kypärää ja ruokia useilla osuuksilla vain, jotta saimme siirrettyä niitä seuraavan osuuden alkuun. Reput olivat siis varsin painavat koko ajan.

Kilpailun alku

Kilpailun lähtö tapahtui klo 10 läheisestä kylästä, ja poikkeuksellisesti maastopyöräilyllä. Saimme kartat vasta noin tunti ennen lähtölaukausta. Kisa lähti samantien kunnon ylämäkeen. Joukkueet starttasivat lähtölaukauksesta hyvin sopuisasti. Kaikki tiesivät, että yli kolmessa vuorokaudessa ehtii kyllä saada kiinni vaikka lähdössä pari sekuntia häviäisikin.

Inhoan nopeita juoksuprologeja. Suurin osa kisoista alkaa noin tunnin tai jopa vajaan suunnistuksella jossain lähistöllä. Siksi olinkin innoissani poikkeuksellisesta lähdöstä: ei mitään prologeja, vaan suoraan lempilajini kimppuun. Olikin yllättävää, kuinka pahalta pyöräily tuntui. Ehkä se, etten ole hiihtänyt koko talvena, näkyi huonona kykynä sietää maitohappoa pyöräillessä? Aloitimme sovitusti hiljaa, ja olin silti hapoilla.

Ensimmäinen vaihto oli jälleen todella nopea. Kymmenessä minuutissa sain pyörän boksiin, ja vaihdoin repusta kengät jalkaan. Juoksulenkkarit piti siis olla mukana jo lähdöstä, samoin tämän juoksuosuuden eväät. Hölköttelimme matkaan, ja kisa tuntui vähitellen alkavan. Päivä oli kuuma. Alla on linkki videoon juurikin tämän huollon lähdöstä, kun aloitimme trekki-osuuden.

http://https://www.facebook.com/RaidGallaeciaExpeditionRace/videos/2443735605658198/

Trekki kulki huonokulkuista maastoa. Juoksimme ”nummia”, joissa oli ärsyttäviä heinämättäitä, ja välissä huomaamattomissa syviä kuoppia. Siirsimme tässä minun repun aina välissä Irekin selkään, vetoa emme käyttäneet. Oma tunne oli ihan hyvä. Emme olleet mennet sykkeideni puolesta punaiselle edes alun pyöräilyssä, ja tämäkin osuus meni lähellä mukavuusaluetta. Juoksua katkaisi mukavasti laskeutuminen yhdellä rastilla.

Juoksimme käytännössä koko päivän, noin 7 tuntia. Ehdin tässä lompsotellessa myös pohtia, miksi taas olen täällä. Kiduttamssa itseäni, kun voisin olla vaikka rauhassa kotisohvalla. Tein myös hyvän suunnitelman, kuinka en enää kisaa, myyn ylimääräiset varusteet pois ja käytän rahat johonkin järkevään. Trekin lopussa olin jo vähän pehmennyt, ja ajattelin pitäväni ainakin yhden välivuoden.

Illan suussa saavuimme pieneen kylään upean katedraalin eteen huoltoon. Täällä oli vieläkin yleisöä, vaikka kärki olikin jo mennyt hetki sitten. Tulimme huoltoon yhdessä kahden muun tiimin kanssa. Näimme nyt ensimmäistä kertaa huoltolaatikon ja pystyimme 11 tunnin kisaamisen jälkeen täydentämään eväitä. Vaihdoimme nopeasti takaisin pyöräilyvaatteisiin, ja otimme jälleen lenkkarit mukaan, sillä pyöräilyn välissä olisi tiedossa cave-osuus. Söin tonnikalaa ja oliiveja, joimme kolaa ja otimme myös reilusti colaa mukaan.

Alkava osuus oli kisan pisin, ennakoimme sen olevan 15 tuntia, mutta loppujen lopuksi käytimme siihen 19 tuntia. Illan suussa nousimme melko korkealle kukkuloille, mihin laskeutui todella sankka sumu. Alkuillasta oli minun heikoin hetkeni, olo tuntui hetken yököttävältä, eikä tehnyt mieli syödä mitään. Söin kuitenkin vähän huonolla ruokahalulla näkkileipää, ja kyllähän se olo siitä taas tokeni. Tästä yöstä muistan lähinnä tylsän pyöräilyn. Pyöräilimme isoja, mutta nimismiehenkiharalla rynkyttäviä sorateitä pitkälti ylämäkeen. Rastia piti etsiä ilman valoja, sumu oli niin sankka, etteivät valot olleet kuin haitaksi. Toinen joukkue oli ihan eksyksissä. He seurasivat avoimesti meitä ja pyysivät apua rastin etsimisessä. Onneksi ketään meistä ei nukuttanut.

Yön tähtihetki oli puskataistelu pyörän kanssa. Ura loppui altamme yhtäkkiä. Meidän piti päästä vielä ylöspäin, ja vaihtoehtoina oli joko pitkä paluu takaisin ja kierto, tai pyörän kanto suoraan ylös. Jälkimmäinen oli suoraan sanottuna lähellä helvettiä tai jotakin vastaavaa. Piikkipuskat kasvoivat kainaloon, ja alusta oli yhtä möykkyä piikeillä höystettynä. Mäki oli jyrkkä, ja nousua oli noin 50 vertikaalimetriä. Mistään ei tuntunut löytyvän niin isoa rakoa, että siitä olisi mahtunut menemään, saati että raosta olisi mahtunut kokonainen pyörä. Mutta niin sitä vain tultiin siitäkin ylös, kauhealla angstilla loppujen lopuksi.

Poljin yön kuorivaatteissa, mutta aamun tullen vaatteita piti vähentää reilusti. Ylämäet olivat pitkiä, melkein kuin Pyreneillä tai Alpeilla. Nousimme merenrannalta noin 600 metriä ylöspäin. Osa oli pakko taluttaa, koska ura oli niin huono. Pyörän kanssa kävelyä tuli paljon, ja omat jalat eivät tästä tykänneet. Olin ottanut Suomesta mukaan syksyllä väärät pyöräkengät, en ollut koskaan kisannut niillä. Eivätkä ne sopineet ollenkaan pyörän kanssa kävelyyn.

Osuuden lopussa Irek putosi vielä pyörineen kapealta polulta rotkoon. Silmäkulma aukesi, mutta onneksi mitään vakavaa ei käynyt. Ihme kyllä, sillä putoaminen näytti aika hurjalta. Osuus huipentui cave-osuuteen, eli rastin hakemiseen syvältä luolasta. Sekä tämän jälkeen vielä rengasrikkoon.

Saavuimme seuraavaan vaihtoon, eli melonnan alkuun seuraavana iltapäivänä. Olimme kaikki hyvävoimaisia. Usein minulla on tunne muutamassa ensimmäisessä vaihdossa, että olen nuutunut ja on pakko istua hetkeksi. Nyt pystyin reippaasti toimimaan kaikki huollot. Melonnan vaihdossa pojat piirisivät karttoja, ja minä kävin tilaamassa meille täytetytpatongit huollon kahvilasta.

Melonta ja ongelmat

Olimme tässä vaiheessa lopulta meidät voittanutta joukkue numero 15 jopa puolitoista tuntia edellä. Siirryimme joelle kuumassa iltapäivän auringossa. Olin jo pistänyt kuorivaatteet päälle, sillä ajattelin, etten kastelisi vaatteitani. Melonta tulisi loppumaan kuitenkin vasta pimeällä ja silloin on aina kylmä. Ihan turhaan huolehdin vaatteiden kastumisesta. Noin 100 metrin melonnan jälkeen laskimme ensimmäisen kosken ja olin sekunneissa ihan läpimärkä. Koskia oli kymmeniä, useimmissa sit-on-top ryntäsi veden läpi. Sujuvasti laskimme kaikki, mutta joka koskessa sain uuden suihkun vettä kuorivaatteiden sisään. Pariin otteeseen nostimme ison padon ohi.

Kohtaloksemme koitui pieni betoninen pato. Padolla oli korkeutta ehkä noin 1,5 metriä, mutta pudotus ei ollut täysin pystysuora,ennemminkin jyrkkä lasku. Maciej oli sitä mieltä, että laskemme eräästä pienestä välistä, vaikka vakuuttelin, että olen Espanjassa laskenut tuollaisen korkeahkon, mutta loivan padon alas ihan onnistuneesti ennenkin.

Joukkuekaverin pitäessä päänsä laskimme kapeasta rännistä, joka olikin ehkä kaloille tarkoitettu. Kajakin keula tyssäsi betoniin ja jäimme kovaan virtaan osittain pystyasentoon jumiin. Nousimme kajakista, jotta saisimme sen irroitettua. Siinä rytäkässä toinen mela imaisi itsensä betonin väliin ja napsahti katki. Saimme poimittua virrasta molemmat kappaleet talteen samalla kun taiteilimme padon kapealla betonireunalla. Ja viimein ähellyksen jälkeen saimme myös kajakin irti, ja pääsimme itse vielä kyytiinkin. Ei tarvinnut siis uida kajakin peräänkään.

Tämän jälkeen joukkueemme etenin pitkän tovin vain kahdella melojalla. Minä istuskelin, kun Maciej meloi, ja toisessa aluksessa Irek korjasi katkennutta melaa Mateuszin meloessa. Mela saatiin kuntoon ja pääsimme ihan mallikkaasti melonnan loppuun. Alun kuumuuden sijaan olimme jälleen totutusti ihan jäässä melonnan lopussa puolen yön aikaan, toisen yön kynnyksellä. Seikkailu-urheilussa onkin yksi totuus: melonnassa tulee aina viimein kylmä.

Seikkailukisoissa on tyypillistä, että kun alkaa tulemaan virheitä ja vahinkoja, on niillä tapana kertautua. Tyypillinen lumipallo-efekti. Näin tälläkin kertaa. Kajakin jumittuessa kuivapussini oli kovassa linkouksessa kajakin ulkopuolla virrassa. Se täyttyi vedellä. Kajakin jälkeinen huolto oli jälleen näitä huoltoja, joissa oli vain kajakkikassi. Eli ei mitään eväitä tai kuivia vaatteita, vain, mitä toimme mukanamme. Näin ollen huollossa minulla ei ollut mitään kuivaa päälle pantavaa, vaikka olin ihan jäässä melonnan jälkeen. Kuivapussissa ollut patonkikin oli yhtä limamömmöä, myös otsalamppu takkuili uituaan vedessä. Menetin myös suolan, kaikki itsepakatut eväät sekä särkylääkkeet. Saimme eväitä kuitenkin sen verran kasaan, että seuraavalle osuudelle päästiin.

Kokosimme kolehdin poikien vaatteista ja sainkin päälleni erikoisimman yhdistelmän, mitä minulla on kuunaan seikkailukisoissa ollut. Riisuin kaiken muun omani, paitsi alushousut. Niiden lisäksi puin ison tuulitakin sekä pyöräilyyn tarkoitetut lahkeet. Olo oli kuin länkkärillä, kun kävin pitkäkseni koulun jumppasalin matolle avaruuslakanan alle. Tärisin koko ajan, mutta sain silti nukuttua lähes tunnin. Huolto oli siis koululla, lämpimässä ja järjestäjän puolesta oli tarjolla lämmintä vettä sekä yksi lämmin mikroateria jokaiselle.

Unien jälkeen puin märät vaatteet jälleen päälle, ja join varmaan litran lämmintä vettä. Lantrasin kuumaa vettä myös colaan, tämä toimii yllättävän hyvin. Tai sitten vain olo oli jo toisen yön aamuyöllä melkoisen salliva. Tässä vaiheessa aloin myös syömään poikien kestomakkaroita. Tavallisesti en sellaiseen ravintoon koske. Mutta kyseessä on nämä kisan tähtihetket, kova kylmyys, märät vaatteet, parin yön univaje ja jonkinsortin energiavaje myös. Toisaalta nautin taas kisaamisesta, ja olin keskittynyt kisaan. Olimme kuitenkin antaneet seuraavan joukkueen ottaa meitä kiinni noin kolme varttia.

Pitkä trekki ja kolmas yö

Onneksi lähdimme yöhön juosten. Lämpö palasi kroppaan hyvin nopeasti. Ja yökin oli lämmin alhaalla laaksossa. Juoksimme pimeässä rantapolkuja poimien rasteja penkereiltä. Jossain vaiheessa kilpailun refereenä toiminut tanskalainen Lars, eli kotoisimmin ”Bukkis”, juoksi kanssamme pätkän ja kertoi kuulumisia. Hän kertoi, että olimme saaneet kisajärjestäjiltä lempinimen ”pacman”, koska olimme edelleen tasaisen varmasti sijalta 10. nykyiselle sijallemme 5. tai 6.

Tämä trekki todella tuntui juuri niin pitkältä kuin se olikin. Trekki kulki todella paljon asfaltteja ja sorateitä. Pakollisena reittinä oli myös seurata rantapolkua, joka oli pitkälti myös asfalttia. Irekiä nukutti, pojat lauloivat jotakin puolaksi ja kulkivat käsikädessä. Tyydyin lähinnä juoksemaan välillä spurtteja, jottei väsymys tarttuisi minuunkin. Söin oliiveja ja näkkileipää kävellessä, ja mietin mitä kotiväki mahtaa touhuta. Jälkeen päin ajatellen juuri tällä trekillä kadotimme kisamoodin hetkeksi.

Aamupäivällä pysähdyimme pyörätielle huoltamaan jalkoja. Teippasimme ja rasvasimme, sillä kävely pyöräkengillä ja pitkän trekin asfaltti oli syönyt jalkoja. Ystävällinen nainen huuteli meille talonsa ikkunasta ja tarjosi vettä. Otimme tämän riemumielin vastaan. Hetken juttelun jälkeen hän lähti etsimään meille myös ruokaa. Saimme kassillisen hedelmiä ja palan leipää. Ikionnellisena jatkoimme asfaltin tarpomista appelsiineja ja päärynöitä mutustellen.

Kuuman päivän aikana meitä jahdannut espanjalaisjoukkue 15 tuli ohi mäen päällä olevalla rastilla. Tätä edelsi meiltä huono reitinvalinta ja puolen tunnin pikkipuskataistelu. Reittimme erkanivat, emmekä nähneet heitä trekin aikana enää. Lukuisten sorateiden ja viimein pitkän asfalttipätkän jälkeen saavuimme kuitenkin seuraavaan vaihtoon yhtäaikaa.

Väliosuudet

Pitkän trekin jälkeen jalkani oliva päkiöistä todella hellät. Mitään rakkoja ei ollut, mutta päätin käyttää huollossa vähän aikaa ja tehdä niihin somat paketit. Pistin compeedit päkijöiden kohdalle ja teippasin koko komeuden urheiluteipillä. Vaihdoimme pyörille illansuussa. Kyseessä oli siirtymäpyöräily seuraavaan huoltoon, mistä kävisimme trekkaamassa ja suppailemassa.

Päkiät olivat todella hellät pyöräillessä. Minulle tavallisesti niin rakkaat ja mieluisat tekniset alamäet olivat yhtä tuskaa, kyyneleet nousivat silmiin joka kerta, kun jouduin nousemaan satulasta. Otin viimein yhden särkylääkkeen, jotta homma ei menisi hitaaksi.

Olimme päättäneet nukkua seuraavassa huollossa. Huollossa kuitenkin käytiin kahdesti, sekä ennen, että jälkeen reilun 20 kilometrin juoksu + suppailu -osuuden. Pienen neuvottelun jälkeen päätimme käydä hoitamssa tämän kompleksin pois ennen nukkumista. Kello oli kuitenkin tässä vaiheessa vasta 23, eikä kukaan ollut vielä erityisen väsynyt. Kolmas yö oli alkamassa.

Itselläni oli kisan pahin väsymys heti tästä huollosta lähdettyämme. En muista yhtään mitään seuraavasta rastista, joka oli kuuleman mäen päällä. Sinänsä hassua, että kukaan pojista ei juurikaan huomannut tai huomauttanut mitään. Ihmisen on siis mahdollista kävellä ja nukkua yhtäaikaa.

Takana Mateusz ja Irek lauloivat jotain todella omituiselta kuulostavaa puolalaista rokkia.

Rastin jälkeen lyöttäydyin Maciejin kanssa yhteen ja juttelimme pitkät pätkät Suomen Lapista ja sen mahdollisuuksista. Kävimme myös läpi molempien aiempia kisakoemuksia, ja perhesuhteita. Takana Mateusz ja Irek lauloivat jotain todella omituiselta kuulostavaa puolalaista rokkia. Juokseminen ja juttelu piristivät. Sen verran taas nautin kisaamisesta, että kolmantena yönä mietin tulevia kisoja, uusia varustetarpeita, ja seuraavan kisan taktiikkaa. En varmaan edes muistanut enää niitä suunnitelmia, miten myyn kajakin, ja ostan juhlamekkoja ja korkokenkiä, kaikkea järkevää, mitä tämän ikäisellä naisella pitäisi olla.

Järven rannalta alkoi suppailu. Suppailimme Maciejin kanssa järven poikki, Irekin ja Mateuszin siirtyessä seuraavan pisteeseen jalan. Irek löysi matkalta appelsiineja, joita söimmekin Espanjan lämpimässä yössä järven rannalla. Oma suuni oli tosin jo hiukan arka, vaikka olin pessyt hampaat jo pariin otteeseen kisan aikana mukanani olevalla hammasharjalla.

Tämän trekin loppu oli yhtä tuskaa. Mateusz nukkui ihan pystyyn. Irek talutti häntä, ja trekki tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Matkan teki tylsäksi myös asflatti. Väsymys tarttuu kuin tauti. Huojuvaa pariskuntaa odottaessa tunsin itsekin toistuvia maanjäristyksiä jalkojen alla. Saavuttuamme viimein huoltoon, kävi Mateusz suoraan nukkumaan. Me muut seurasimme perässä. Tarjolla oli vain betonilattiaa, mutta onneksi pojat huomasivat hallin perällä puulevyn, minkä päällä oli huomattavasti lämpimämpää kuin lattialla. Käperryin jälleen avaruuslakanan alle, kunhan olin vaihtanut kuiva päälle. Kellon pistin soimaan puolentoista tunnin kuluttua, ja sainkin nukuttua koko tämän ajan.

Tarjolla oli vain betonilattiaa, mutta onneksi pojat huomasivat hallin perällä puulevyn, minkä päällä oli huomattavasti lämpimämpää kuin lattialla. Käperryin jälleen avaruuslakanan alle, kunhan olin vaihtanut kuiva päälle.

Saimme jälleen uudet kartat. Espanjalaiset olivat myös nukkuneet ja olivat lähdössä, kun mekin olimme lähellä valmista. Tässä kilpailusilmämme petti, ja jäimme piirtämään karttoja. Karttoja siis saatiin huolloisssa aina parille seuraavalle osuudelle. Tuleva pyöräily oli pitkä ja tärkeä, mutta ehkä näin jälkikäteen ajateltuna parin rastivälin piirtämisen jälkeen olisi jo voinut rynnätä matkaan. Loput olisi voinut piirtää ainakin jollakin tasolla matkalla.

Maaliin

Reittikirjassa tämän toinen pitkä maastopyöräily, noin 100 kilometriä, oli mainittu erityisen pitkäksi ja vaikeaksi. Pistimme huollossa narskuviin ketjuihin tonnikalapurkin öljyt, ja lähdimme nousemaan mäkiä aamuauringon lämmössä. Osuudella oli useita suunnistuksellisesti kiperiä paikkoja. Suoriuduimme todella hyvin, mitä karttojen piirtämättä jättämäinen olisi voinut toki  muuttaa. Suoriuduimme osuudesta paljon nopeammin, kuin olimme ennakoineet, eli noin 13 tunnissa. Osuuden ehdottomia huippukohtia olivat kukkuoilla laiduntaneet villihevoslaumat.

Kisan loppuun oli laitettu melontaosuus lähellä kisakeskusta. Ehdimme vaihtoon vielä valoisan viime säteillä. Onneksi korjattu mela toimi, sillä vuorovesi oli meloessa jo vaihtumassa. Erityisesti rantautumiset alloissa oliva vauhdikkaita. Melonnan päästä piti hakea toiseksi viimenen rasti majakalta jalan. Tämä alkoi jo olla via dolorosa, sillä nyt vuorostaan Irek oli nukkua pystyyn. Majakalle oli kulku varsin ilmavaa polkua, missä piti olla tarkkana, että koko joukkue pysyy polulla, pudotusta oli ihan mukavasti.

Muutaman kilometrin laahustelun jälkeen otimme rannassa ennen paluumelontaa aikalisänja pojat nukkuivat penkillä 10 minuuttia. Itseäni ei väsyttänyt, enkä halunnut enää laskea tajunnantasoani. En siis edes uskaltanut ajatella nukkumista, jottei väsymys iskisi minuunkin. Vuorovesi oli nousemassa, ja olikin selvä, että meloa saa ihan reilusti, jotta päästään ulos rannasta. Vaihdoimme melontapareja, minä siirryin melomaan Mateuszin kanssa, ja Maciej otti Irekin kyytiinsä.

Rannasta irtautuminen ja kallion kierto olivat tiukkoja. Olimme kuin melontasimulaattorissa, joka puski meitä koko ajan lähelle kallioita. Posmotin kovalla äänellä takana melovalle Mateuszille, että kääntää nyt vaan ulos kalliosta, eli reilusti vasemmalle. Kun mitään ei tapahtunut, nostin vähän ääntä ja kertasin. Komannen kerran jälkeen takaa alkoi kuulumaan puolaa, ja tajusin, että olin kovasti ohjeistanut suomeksi.

Erityisesti öisin tuli välillä tilanteita, että totesimme, ettei kukaan ymmärrä ketään. Tosin nämä päättyivät aina nauruun, ja hyvin selvisimme eteenpäin. Englanniksi kisaaminen oli luonnollisesti enemmän aivokapasitettia vaativaa, mutta onnistui yllättävään hyvin. Ja melonnastakin selvisimme maaliin.

Maalin saavutimme neljännen yön alussa klo 02 hyvävoimaisena ja aivan tyytyväisenä. Maaliintuloa tehostimme melonnan hätävaloilla. Loiste oli siis mahtava Viveiron keskustassa. Jopa niin mahtava, että paikalle tulivat poliisit. Onneksi järjestäjät hoitivat asian puolestamme. Tuossa vaiheessa kommunikointi Espanjan poliisin kanssa olisi voinut olla liikaa.

 

Tässä ihasteltavaksi järjestäjän kokoama video kisasta!